Arkadianmäellä asuu 200-päinen hirviö

Kenellepä ei lisätulo kelpaisi? Kansanedustajat vain hykertelevät tulevilla palkankorotuksillaan puolueeseen katsomatta. Sekin on jo nähty, että arvostelijat leimataan kateiksi.

Luulisi hävettävän ainakin niitä, jotka kasvihuoneilmiön nimiin vannoessaan vaativat alamaisilta tyytymistä kohtuuteen. Eikö kaikkien tarvitsekaan osallistua maailman pelastamiseen?

Esimerkin voima on valtava. Juuri näin pidetään käynnissä kilpavarustelua, vaikka siihen tarvittaisiin kaksikymmentä maapalloa. Tästäkö hirviö välittää?

Samaan aikaan, kun ylen uutiset kertovat kansanedustajien palkankorotuksista, kerrotaan myös siitä, että leipäjonot sen kuin vain pitenevät. Herrat huolehtivat omistaan.

Eduskunta säätää uusia veroja, jotka käyvät kaikkein kipeimmin pienituloisiin. Näitä he sanovat vihreiksi veroiksi. Yhtä kaikki köyhän on ne maksettava. Päättäjät piiloutuvat indeksikorotuksen taakse, vaikka tietävät hyvin, ettei siitä ole kuin näyttää.

Luulisi hävettävän! Ai, niin: minä sanoin sen jo.

Kaikki katoliset papit ovat pedofiileja

Kaikki romanit ovat varkaita, rikollisia ja kerjäläisiä.
Kaikki miehet ovat sovinisteja ja idiootteja.
Kaikki kampaajat ovat huoria.
Kaikki naiset ovat feministejä ja miestennielijöitä.
Kaikki venäläiset ovat aggressiivisia paholaisia.
Kaikki juutalaiset ovat Jeesuksen tappajia.
Kaikki somalit ovat työtä vieroksuvia sosiaalipummeja.

Siinä yleistyksiä, joihin me kaikki joskus sorrumme. Joskus sorrumme useinkin. Vai sorrummeko. Myös me-muodossa puhuminen on yleistämistä, jota harrastavat vallankin poliitikot. Auktoriteeteilla yleensä on taipumus puhua meidän kaikkien nimissä. Se on vastuun välttämistä. Samoin kuin on passiivissa puhuminen: Ollaan oltu sitä mieltä, että… Afganistaniin lähetettiin lisää joukkoja… Energiatehokkuutta halutaan lisätä.

Passiivi hämärtää todellisen tekijän. Yleistykset vahvistavat ennakkoluuloja. Jokainen yksilö on joka tapauksessa muuta kuin lauma. Eri ominaisuudet korostuvat eri ihmisissä eri tavalla eri aikoina. Joskus se tapahtuu ennakoidusti, joskus jopa yllättäen.

Yleisradio on osaltaan yrittänyt poistaa vääriä käsityksiä muslimeista ohjelmalla, jossa suomalaiset osallistuvat heidän elämäänsä muutaman ajan. Sarjaa katsoessa ei mitenkään voi välttyä säälin tunteelta ja myötähäpeän kylmältä hieltä. Ohjelman muslimit eivät kykene luotsaamaan katsojaa pintaa syvemmälle ja suomalaiset tuntuvat panevan kaiken läskiksi. Ohjelma ei ole uskottava.

Tasapuolisuuden nimissä voin kuvitella, millainen ohjelma syntyisi siitä, kun muslimit osallistuisivat suomalaisten luterilais-kristilliseen elämään. Minä en näe mitään. Kirkossa ei käydä kuin jouluna. Käskyjä ei noudateta. Ruokarukouksia ei lueta, koska ei ole yhteisiä ruokailujakaan. Sunnuntaisin mennään kauppaan. Joka päivä käydään kaupassa. Kirkko on olemassa häitä ja hautajaisia varten. Tosin häissäkin tärkeämpää on, että saadaan vihkimiselle komeat puitteet kuin vihkivala itse. Hautajaisissa halutaan varmistaa viimeinen leposija ja protokollan mukaiset menot, jotka vain pappi osaa.

Muslimien henkistä puolta kuvaa myös Mika Waltari kirjassaan Mikael Hakim (1949): ”Olen muslimi ja alistun. Ehkä tosiaan olen Allahin matonkutoja, vaikka en edes aavista kuviota jota minut olet pannut kutomaan. Myös olen kenties kelvoton kutoja ja lankani puretaan pois, kultalanka, hopealanka, purppuralanka ja surujeni nokimusta lanka. Mutta minä alistun, leppymätön tuomarini, minä alistun. Kaikki pyrkiminen on kipua ja tuskaa, kaikki tahtominen murhaa muita kohtaan. Miksi en siis antaisi Allahin lankojen liukua käsieni lomitse itse tahtomatta mitään, itse pyrkimättä mihinkään, tyytyen olemaan vain Allahin alistunut matonkutoja, Mikael el-Hakim, ihminen.”

Minusta tässä yhdessä ainoassa kappaleessa on niin syvällinen viisaus, että siinä riittää pohtimista pidemmäksikin aikaa. On hyvin vaikea uskoa, että tällaisen ajattelun ohjaamat muslimit voisivat syyllistyä kaikkeen siihen pahaan, mistä heitä kaikkia tänä päivänä syytetään.

Suomalainen, hottentotti ja sekasikiö

Luutalo.

Lapsena minua kiusattiin koulussa. Värivikaisen silmäni takia minua sanottiin kierosilmäksi ja samasta syystä väitettiin, että minut on aamuyöstä tehty ja kusta päässyt väliin. Isääni haukuttiin kiinalaiseksi ja minua itseäni huudeltiin punikinkakaran ohella sekasikiöksi. Tämä tietysti vaikutti identiteettini muodostumiseen.

Suomalaisuus minulle on ennen muuta tämä maa, äidinkieli ja lippu. Muutahan meillä ei enää oikein jäljellä ole, koska itsenäisyys luovutettiin EU:lle, vaikka minä ja moni muu sitä ankarasti vastustimmekin. Olin mukana tilaisuudessa, missä perustettiin Suomeen EU:n vastainen liike. Olin vuonna 1991 mukana järjestämässä seminaaria Silmät auki Euroopassa, missä visioidut ennustukset siitä, miten unionin kanssa tulisi käymään, ovat lähes kaikki toteutuneet.

Suomen kieli on ollut minulle erityisen rakas jo lapsena. Opin lukemaan viiden vanhana ja silloin kirjoitin myös ensimmäiset runoni. Isona minusta piti tulla opettaja, joka kirjoittaa kesäisin runoja. Aivan ensimmäisiä ammatinvalintojani, jo silloin, kun en osannut ärrää sanoa, oli naismaisteri, koska suvussamme oli ollut sellaisia. Elias Lönnrot on minun mummuni mummun viides serkku.

Suomalaisia juuria minulta siis löytyy. Kaukainen esi-isäni oli Sune von Ille. Illet omistivat aikoinaan Korsholman linnan Ahvenanmaalla. Siitä eteenpäin suku ulottuu Saksan ja Ranskan ruhtinaisiin ja kuninkaisiin asti. Tämän lisäksi minussa virtaa ainakin ruotsalaista ja venäläistä verta.

Mutta varmaan perimästäni löytyy vielä paljon muutakin. Pohjoisen kansat kerääntyivät pahimman jääkauden ajaksi refugio-alueelle, mistä ne jään reunan vetäytyessä siirtyivät nykyisille paikoilleen. Suomessa olivat ennen suomalaisia jo saamelaiset ja kuten eräs saamelaisemäntä on todennut: Saamelaiset ovat onnistuneet huonosti suomalaisten kotouttamisessa, kun nämä vain ryyppäävät ja tappelevat.

Joidenkin ruumiinrakenteeseeni liittyvien seikkojen perusteella minulla on myös syytä olettaa, että kaukainen esi-isäni on ollut hottentotti. Carl von Linné piti hottentotteja puuttuvana renkaana apinan ja ihmisen välillä. Ja jotta pakka menisi tarpeeksi sekaisin, niin kaikkien meidän alkukotihan on ollut jossain Afrikan mutkassa, joka silloin mannerlaattojen liikkuessa sijaitsi noin Ranskan korkeudella.

Tällaista kaikkea minusta löytyy, kun ajattelen, kuka minä olen. Olen myös asunut joitakin vuosia Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, joten ainakin jollain tasolla tunnen sekä Saksan että Venäjän kotimaikseni. Olen siis myös maailman kansalainen.

Ennen muuta olen kuitenkin maailmankaikkeuden kansalainen. Johtuen panteistisesta maailmankatsomuksestani tunnen olevani osa kaikkeutta. Minä olen kaikki. Kaikki on minussa.

Siksi en voi vain vierestä katsoa, kun muut kärsivät.

Tappakaa sitten minut

Kaksikin puheenvuoroa tv:ssä viime päiviltä on jäänyt askarruttamaan minua. Toinen niistä oli somalinuoren lausuma: ”Minä olen lapsesta asti pitänyt sodista. Armeija Suomessa oli parasta ikinä.” Just. Tässä iloittiin siitä, että nuorukainen ”pääsee” ilmeisesti tulkiksi Atalanta-operaatioon taistelemaan oman maansa merirosvoja vastaan.

Toinen puheenvuoro tuli Antiikki-ohjelmassa Suomenlinnan lelumuseon johtajalta Petra Tandefeltilta. Hän oli ohjelmassa kertomassa entisten aikojen leluista: nukeista, nalleista ja kaikesta siitä suloisesta tilpehööristä, joka niiden kanssa leikkimiseen liittyi. Ne leikit liittyivät elämään ja niiden tehtävä oli valmistella lapset elämään.

Tandefelt vertasi niitä nykypäivän sotapeleihin ja kysyi: Mihin ne valmistavat lapsia? Oikeutettu kysymys: Mihin sotalelut lapsia valmistavat? Ei ainakaan elämään.

Satakunnan työssä päätoimittaja Aimo Ruusunen ihmettelee tänään (23.9.), miksei vuosien 1809 ja 1944 rauhantekoja muistettu, vaikka niitä on seurannut Suomen kannalta hyvin hedelmällinen aika:

”Kyse taitaakin olla siitä, että ihmisellä on taipumusta kieriskellä jonkinlaisessa masokismissa eli itsensä kiduttamisessa mieluummin kuin sen myöntämisessä, että jotkut sodat ovat olleet vääriä ja huonoja tekoja.” (Minun mielestäni tosin ne ovat sitä aina.)

”Mutta jos nyt kerrankin pysähdyttäisiin ajattelemaan vakavasti, millaisia inhimillisiä kärsimyksiä (kuolemaa, fyysisiä ja henkisiä vammoja) ja erilaisia taloudellista ja kulttuurista tuhoa sota saa aikaan, ei sellaisen alkamisella kannattaisi herkutella.

Rauhan teko sen sijaan on ollut jonkin uuden alku. Joskus tällainen nollahetki on ollut silti suuren surun ja ahdistuksen päivä, mutta aika pian se on muuttunut uuden rakentamiseksi”, sanoo Ruusunen ja jatkaa: ”Lyhyesti sanoen maan puolustaminen on eri asia kuin sen tuhoaminen.”

Liikkuessani sosiaalisessa mediassa olen huomannut, että hyvin monet ihmiset eivät näytä allekirjoittavan Ruususen väitteitä. Liikkeellä on ties minkälaista ja -väristä Karjalan palauttajaa. Rauhaa pidetään yhä häpeällisenä ja revanssia odotetaan kuin kuuta nousevaa.

Näissä puskissa kulkiessa tulee väkisinkin mieleen tosiseikka, että voittaja asettaa rauhanehdot. Stalinilla oli käsissään kaikki valttikortit ja hän olisi halutessaan voinut miehittää Suomen.

Johannes Salminen kirjoittaa kirjassa Aleksandrian muisto (WSOY 1988): "Paasikivessä itsessään oli niin paljon konservatiivista kyynikkoa, että tämä (Zdanovin) roolisuoritus ei huiputtanut häntä. Hän jos kuka tiesi että ohjaaja istui Moskovassa ja pakotti kätyrinsä vaihteen vuoksi etenemään varovasti. Stalinin linjavalinta osoittautui Neuvostoliiton näkökulmasta kaukokatseiseksi. Paasikiven valtiotaito oli tehnyt ihmeitä, mutta yksin se ei riitä selitykseksi sille, että järki voitti Kremlissä. Stalin on nyt ja vastedes Suomen 1900-luvun suuri arvoitus."

Luultavasti asia jääkin arvoitukseksi, mikäli se nykyisistä vallanpitäjistä on kiinni. Heille on yhä niin mieluisaa antaa kansan uskoa, että sodassa oli kyse torjuntavoitosta, joka jättää oven, jos nyt ei aivan selälleen, niin ainakin raolleen uudelle revanssille.

Jokin tässä ajassa tuntuu minusta hyvin verenhimoiselta, vallankin kun ajattelen lapsia. Vaarallista on myös, että nuoriso, joka ei ole sotaa kokenut joutuu sotahulluuden valtaan.

Tätä ajatellessa tulee mieleeni tarina syvästi masentuneesta miehestä, joka ajoi hurjaa ylinopeutta poliisin tutkaan. Alistuneena hän pysäytti, aukaisi sivuikkunan ja sanoi poliisille, joka uhkasi häntä sakolla: - Tappakaa sitten minut.

Häpeä Timo Soini

"EU:n komission mukaan Ranskan romanikarkotukset ovat todennäköisesti vastoin unionin lakeja. Oikeuskomissaari Viviane Reding arvioi, että komissiolla ei ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa rikkomusmenettely Ranskaa vastaan.

Komissio tyrmäsi tiistaina romanikarkotukset täysin ja uhkasi Ranskaa oikeustoimilla. Komission mukaan on mahdollista, että romanikarkotukset ovat vastoin EU:n lainsäädäntöä.

Oikeuskomissaari Viviane Redingin mukaan komissiolla ei ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa rikkomusmenettely Ranskaa vastaan. Komissio pyytäisi näin Ranskalta selvitystä romanikarkotuksista. " kertoo Ylen uutiset tänään.

Timo Soini ainoana suomalaisena äänesti romanien karkoittamisen puolesta EU-prlamentissa.

- En olisi uskonut, että Euroopassa joudutaan toisen maailmansodan jälkeen kokemaan tällainen tilanne jälleen, Reding sanoi.

En olisi uskonut minäkään.

Puskaryssä, anteeksi, pensasvenäläinen

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, otsikossa anoppini käyttämä.

Meillä kaikilla on oma mielikuvamme venäläisistä ja niitähän riittää, niin nimiä kuin venäläisiäkin. Tällä hetkellä Venäjän väkimäärä on noin 142 miljoonaa.

Käsitys heistä vaihtelee puhujan ja suhdanteiden mukaan. Venäläinen on tunteellinen, kaihoisa, sivistynyt ja hienostunut tai raaka, kiero, ovela ja häijy. Ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi, sanottiin ennen.

Ulkomuodoltaan venäläinen musikka on tappuratukkainen, vaalea, lyhyenläntä perunanenä, joka kulkee kasakkapaidassa ja nahkasaappaissa pajupilliä soitellen. Naiset puolestaan muistuttavat venäläisiä maatuskanukkeja, ovat runsaita, touhukkaita ja jämeriä. Heidän tiukassa komennossa miehet vodkansa ryyppäävät ja purevat suolakurkkua päälle.

Kun Pietarin metron liukuportaissa laskeutuu parisataa metriä maan alle, on hyvää aikaa tarkastella vastaantulevia ihmisiä, joita riittää ja riittää. Ylläkuvatun kaltaisia ihmisiä siellä ei juuri vastaan tule. Tumma on vallitsevin väri niin kuin se on ihmisen perimässä yleensä, samoin kuin ruskeasilmäisyys. Miehet ovat komeita kuin etelämaalaiset. Naiset hoikkia, viimeisen päälle pukeutuneita, meikattuja ja kammattuja. Ainoa ryysyläinen joukossa olen minä.

Neuvostoliiton kansojen ystävyyteen perustuva sulatusuuni on toiminut ja osansa lopputulokseen lienee myös Stalinin suorittamilla pakkosiirroilla. Suurkaupunkeihin väki virtaa kaikkialla ja kaikkialta paremman elämän toivossa.

Viimeksi kävin Pietarissa neljä vuotta sitten. Sen jälkeen kaupunkiin on tullut paljon lisää pilvenpiirtäjiä, kauppoja ja palveluita. Palatseja on kunnostettu. Kauppoja ja liikekeskuksia on kaukana laitakaupungeissa asti. Autoja on ruuhkiksi asti ja limusiineja joka lähtöön. Parhaillaan kiinalaiset rakentavat valtavaa, nykymodernia, liikekeskusta nimeltä Itämeren helmi: Sen helmi on jo valmis ja vähintään Kiasman kokoinen.

Neljä vuotta sitten Gostynyi Dvorin takana oli köyhien markkinat, jotka ulottuivat Nevskiltä Dostojevskin kuuluisalle Heinätorille saakka. Nyt nämäkin kauppiaat ovat siirtyneet sisätiloihin, pitkään kunnostettuun kaarikäytävään, missä haisevat kiinalaiset pakkauskaasut.

Gostynyi Dvorin 1700-luvulla rakennetut kauppakäytävät kulkevat kahdessa kerroksessa kokonaisen korttelin ympäri ja liikkeitä löytyy yli 300. Sen kaupat ovat toinen toistaan kalliimpia. Osviittaa antakoon pienistä paloista koottu Miron taulua muistuttava nahkalaukku, jonka hinta pyöri siinä 4000 euron kieppeillä.

Medvedevin valtakunta kokous- ja konferenssitiloineen löytyy kehätien varrelta matkalla Pietarhoviin. Sekin on vanha palatsi - noin neljän eduskuntatalon kokoinen. Sitä ympäröivät laajat viherkentät ja panssariaidat. Lähistöllä on residenssejä, joissa voidaan majoittaa suurempikin joukko valtionpäämiehiä luksustaloissa.

Riitti siinä ihmettelemistä 10-vuotiaalla, joka teki meille matkaseuraa. Ainakin hänen silmissään kaikki oli suurta, jollei peräti mahtavaa. Käytiin Pietarhovissa, Eremitaasissa ja Iisakinkirkossa, missä ei enää ollut Foucault'n heiluria. Se oli poistettu Neuvostoliiton kaaduttua, koska pappien mukaan kirkon keskikupolissa voi asustaa vain Pyhä Henki, jolla ei ole mitään tekemistä maapallon pyörimisen kanssa.

Jotenkin tuli siinä mieleeni, että kaikkien niiden, jotka epäilevät Venäjän suurvalta-asemaa kuten Jyrki Katainen, kannattaisi mennä ekskursiolle vaikka vain Pietariin, missä on pelkästään saman verran asukkaita kuin koko Suomessa yhteensä - virallisen arvion mukaan.

Kun tultiin Suomen puolelle, näytti kaikki kovin vaatimattomalta. Tie kuin perunapelto kiemurteli kylästä toiseen. Kylttejä ei tietenkään oltu vaivauduttu laittamaan venäjäksi. Ei yhtään tervetulotoivotusta edes. Mitäpä turhia. Rekkojakin näkyi enää varsin niukasti neljän vuoden takaiseen. Poliitikot kunnostavat mieluummin teitä ja ratoja sinne, missä heidän äänestäjänsä ovat kuin sinne, missä on Suomen toiseksi tärkein kauppakumppani.

Kotona katson sähköpostini ja huomaan samalla Naamakirjassa yleläisen toimittajan valittaneen työrauhan puutetta kaikkien vaatimusten ja uudistusten keskellä. Silti uskallan ihmetellä, miten vähän meille nykyisin kerrotaan Venäjästä. Jokin on pahasti pielessä, kun Moskovasta piti kirjeenvaihtaja laittaa pellolle syytä sen kummemmin kertomatta. Uutisten puutteesta se tuskin johtui.

Stasi, Suomi ja piikkilankaa

Kaikkihan tietävät muurin ja sen, että DDR:n länsiraja oli miinoitettu ja maasta pakoon pyrkiviä ammuttiin selkään. Joten ei siitä sen enempää tällä kertaa.

Asuin 70-luvun lopulla kolme vuotta DDR:ssä, missä mieheni toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana. Itse olin nur Hausfrau. Elin tavallista itäsaksalaista arkea vuokratalossa Itä-Berliinissä.

Jo muutama päivä saapumisemme jälkeen saimme tuta DDR:n Polizein: Olimme lähteneet tutustumaan Köpenickissä sijaitsevaan ulkoilmaravintolaan. Siellä brandenburgilaisessa idyllissä tarjottiin bockwursteja, olutta ja kartoffelpuffereita. Mies valokuvasi tunnelmallista paikkaa ihastuneena, kun poliisi kävi kaulukseen ja vei toimistoon. Lehtimieskortti kuitenkin selvitti tilanteen nopeasti.

Sittemmin tällainen ei enää toistunut. Olimme ilmeisesti tällä välikohtauksella tulleet tutuiksi valvojillemme. Asian myönteinen puoli oli, että olimme kartalle niin hyvin asemoituja, että kortti ystävältämme Prahasta tavoitti meidät tällä osoitteella: Liebe Post, olkaa ystävällisiä ja viekää tämä kortti Kaijalle ja Karille, jotka asuvat Storkower Strassella vastapäätä Militärverlagia.

DDR:ssä olomme aikana ehkä merkittävin tapahtuma oli maan tunnetuimman toisinajattelijan Wolf Biermannin karkotus länteen. Biermann oli aikoinaan muuttanut maahan lännestä sosialismin innoittamana, mutta pettynyt. Kun hän lähti konsertoimaan länteen, häntä ei enää päästetty takaisin. Hänen lähtönsä jälkeen annettiin kaikille halukkaille intellektuelleille mahdollisuus jättää maa. Lähtijöitä oli vähän toistasataa, joista nimeltä muistan enää vain säveltäjä Thilo Medekin.

Sananvapaus DDR:ssä toteutui rivien välissä. Jokainen joka tiesi koodit hallitsi tämän taidon. Paljon ilmestyi myös hyvää avoimesti kriittistä kirjallisuutta ja jos ei se ilmestynyt idässä, se ilmestyi lännessä. Kokoontumisvapaus ihmisillä oli, mikä mahdollisti viimeisinä vuosina laajan järjestäytymisen, minkä seurauksena muuri sitten jo murtuikin. Jos meillä olisi yhtä laajaa järjestelmän kaatamiseen pyrkivää toimintaa, paikalla olisivat jo ajat sitten olleet nopean toiminnan joukot.

Stasi tietysti valvoi kaikkea ja kaikkia, mutta siitä ei välitetty. Ihmiset saattoivat merkitsevästi katsoa seinille puhuessaan jotain arkaluontoista ja järjestelmäkriittistä, mutta siinä se. Yleinen oli myös sanonta: Missä kolme kokoontuu, yksi on Stasista. Kerran suoritimme perusteellisen etsinnän kodissamme ja haimme mikrofoneja, mutta emme löytäneet ensimmäistäkään, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö meitä olisi kuunneltu.

Joulua vietimme kahdesti lääkäriperheessä Johanngeorgenstatdissa, josta olimme saaneet vuokrata huoneen. Perheen poika oli humalassa ajanut polkupyörällä ja haistatellut poliisille sekä uhannut polttaa poliisiaseman. Tästä seurasi lyhyt kakku Bautzenissa, DDR:n tunnetuimmassa vankilassa. Vapauduttuaan poika oli muuttanut sukulaisten tykö länteen.

Seurakunnat järjestivät paljon tilaisuuksia, missä toisinajattelijat kokoontuivat. Itsekin osallistuimme esimerkiksi kirjailijan ja toisinajattelijan Günther Kunertin puhetilaisuuteen Itä-Berliinin juutalaisessa kirkossa. Siinä tilaisuudessa väkeä oli enemmän kuin kirkkoon mahtui.

Eikä ihme, sillä paljonkaan pintaa raaputtamatta toisinajattelija löytyi lähes jokaisesta DDR-Bürgeristä. Parhaiten ehkä DDR:n kansalaisten suhtautuminen omaan järjestelmäänsä kävi ilmi usein toistetusta sanonnassa: Es geht seinen sozialistischen Gang (asiat menevät sosialistista menoaan).

Jonkinlainen paradoksi kätkeytyy siihen, että toisaalta väitettiin sosialistissa maissa olleen hirvittävän diktatuurin, mutta niin hirvittävä se ei kuitenkaan ollut, etteikö vallankumous lähes jokaisessa maassa olisi voinut olla veretön.

Ongelma tuli vastaan Suomessa, missä epäkohdista ja sosialismin erheistä ei haluttu edes kuulla. Lehti ei julkaissut kriittisiä juttuja, Sirola-opistolle tuli luentokielto ja kapakassa meinasi tulla puoluetoimitsijalta turpiin.

Ainakaan minulle muurin kaatuminen jotakin vuosia myöhemmin ei tullut minään yllätyksenä. Osasin sitä jopa odottaa. Itse olin tuolloin jo jättänyt politiikan ja paennut lammaspaimeneksi syvälle metsään.

Degrowth, Downshifting ja Slow

Minä olen asunut muutaman vuoden maassa, missä kaikkia noita periaatteita toteutettiin suurella menestyksellä.

Kaikki, mitä tuotettiin, tuotettiin lähellä. Jokaisessa kylässä oli pieni leipomo, josta jo aamukuudelta voi noutaa tuoretta leipää ja sämpylöitä, ihania leivoksia ja maailman parasta juustokakkua. Jos ei itse halunnut hakea, lämpöiset sämpylät toimitettiin kangaskassissa ovenkahvaan ja siitä vain aamukahvia nauttimaan. Kassi vietiin taas iltapäivällä leipomoon odottamaan uutta aamua.

Jokaisessa kylässä oli lihakauppa, mistä sai tuoretta lihaa. Karja laidunsi pelloilla ja niityillä kaiket kesät. Viljelyssä ei käytetty juurikaan myrkkyjä ja keinolannoitteita. Kaikki, mitä tuotettiin, oli luomua. Maassa oli erittäin runsas floora ja fauna. On vielä tänä päivänä.

Mitään lentotomaatteja eikä muitakaan lentoelintarvikkeita ei ollut. Kaikki perustui siihen, että tarjolla oli kunkin kauden tuoreita hedelmiä, vihanneksia ja juureksia. Lähes jokaisella oli jopa oma palstaviljelmä. Kaupunkiviljelyä harrastettiin myös.

Matkailu oli lähimatkailua. Tutustuttiin oman maan luontoon ja kulttuuriin. Joskus saatettiin piipahtaa jossain naapurimaassa, mutta mihinkään kauemmas ei yleensä lähdetty.

Autoja ei ollut paljon, mutta julkiset kulkuvälineillä liikkuminen oli lähes ilmaista. Maksu oli muodollinen.

Kaupoissa oli tavaraa. Ei mitenkään ylitsepursuavan paljon, mutta riittävästi. Kaikille riitti kaikkea, myös kaunista turhuutta kohtuullisin määrin. Palvelu ja kaikki muukin työnteko oli slow. Kasvu tapahtui hitaasti, jos sitä nyt yleensä lainkaan oli.

Turhia, moninkertaisia, värikkäitä pakkauksia ei ollut. Luontoa rasittavia muovipusseja ei käytetty lainkaan. Hedelmät ostettiin verkkokassiin, juurekset samoin.

Samalla verkkokasilla tuotiin kauppaan kaikki kierrätettävät pullot, lasipurkit ja peltitölkit. Jopa jogurttipurkkien kannet pestiin puhtaaksi ja kierrätettiin. Suurkaupungeista kerättiin ruuantähteet ja toimitettiin sikaloihin. Niin yhdyskuntajätteet kuin kaikki muukin eloperäinen kompostoitiin ja käytettiin maanparannusaineeksi.

Kaikilla oli työtä ja kaikki saivat käydä koulua niin pitkälle kuin lahjakkuutta piisasi. Terveitä harrastuksia tuettiin. Diskoja oli.

Kaikilla oli asunto eikä kenenkään tarvinnut elää siltojen alla.

Terveydenhuolto ja vanhuspalvelut pelasivat. Maassa oli täystyöllisyys. Naiset pääsivät korkeisiin johtotehtäviin siinä kuin miehetkin.

Vain yksi paha puute maassa oli. Siellä ei ollut banaaneja ja siihen koko järjestelmä kaatui.

Uskoisitteko?

Appilan pappilan Apusen papupata

Julkisuudessa on viime aikoina esiintynyt Matti Apunen Eva:sta ja esittänyt ihmisille milloin mitäkin vaatimuksia ja parannusehdotuksia.

Yhtenä päivänä hänen kerrottiin vaatineen ihmisiltä työniloa. Töihin, töihin, sanoi Lapatossu, mutta ei mihin tahansa töihin eikä millä tahansa palkalla.

Työttömien pitäisi varmaan puolestaan tuntea työttömyyden iloa. Onhan se ihanaa suorastaan olla kapitalistisen talouden reservityöläisenä pitämässä palkkoja alhaisina.

Työniloa ihminen tuntee luonnostaan, kun työ on mielekästä ja sen tuloksista saa itsekin nauttia.

Ikävämpää silloin, kun raataa ja raataa ja voitot ja optiot miljoonakuohuina valuvat maailman rikkaille ja neuvottomille.

Pressiklubissa kerrottiin Apusen keksineen tällaisen hauskan käsitteen kuin ”itkijänaiset”. Minä kyllä luulin, että sellaisia on ollut olemassa jo aiemmin ja heillä on ollut yhteiskunnassa tärkeä tehtävä.

Apusen itkijänaiset voivat olla sekä miehiä että naisia. Hyi heitä, valittavat ja itkevät, vaikka maassa on kaikki niin hyvin kuin olla ja voi. Vaatimus on tietysti ihan ddärrästä. Sielläkään ei saanut epäkohdista puhua julkisuudessa, joka oli täynnä saavutuksia. Neuvostoliitossa kaikki lähteet pulppusivat, vaikka vesi oli jo pitkään ollut lopussa.

Kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu pitäisi nähdä voimavarana, joka vie yhteiskuntaa eteenpäin. Pessimistit muuttavat maailman.

Apunen on vaatinut myös, että toimittajien pitäisi kertoa puoluekantansa. Tekisihän se tietysti helpoksi rekrytoida väkeä kertomaan Suomen ihanuudesta, Nokian loistosta ja Pisan saavutuksista, mutta sananvapauteen moinen ei kovin hyvin istu.

Ihan vielä ei olla niin pitkällä suomalaisessa kokoomusdiktatuurissa, että kaikkien olisi pakko äänestää kokoomusta ja osallistua politiikkaan. Onneksi.

Alijäämäterroristit ovat jo liikkeellä

Viime kesänä Englannin hallitus teki päätöksen luopua edellisen hallituksen elvytysohjelmasta ja maksaa 1000 miljardin lainansa. Tämä johtaa julkisten menojen leikkauksiin, lomautuksiin, kulutuksen vähentämiseen, työttömyyden lisääntymiseen ja konkursseihin.

Se tarkoittaa markkinoilla olevan rahan määrän pienenemistä, koska tänä päivänä lähes kaikki ”raha” on velkaa. Ja tämän velan lyhentäminen lisää vain työttömyyttä ja taloudellista tuskaa.

Tämä sama malli aiotaan toteuttaa myös Suomessa seuraavien vaalien jälkeen ainakin, jos nykyinen hallitus jatkaa. Tätä tarkoittavat kaikki salaperäiset puheet siitä, että vaalien jälkeen on pakko ryhtyä leikkauksiin. Sanomattakin on selvää, että leikkaukset kohdistetaan yhteiskunnan heikoimpiin, vaikka tätä ei uskalleta ääneen sanoa.

Tällä hetkellä "Minimitoimeentulon saajan euro on 14,2 senttiä ja vuositulo 5100 euroa, sillä on pärjättävä ja pulinat pois. Kaikki suomalaiset eivät ole sisäistäneet (tai välittäneet sisäistää) tätä asiaa. Joten laittakaa ihmeessä tietoa eteenpäin aina kun voitte. Jossakin vaiheessa se muuttaa asenteita ja tavoittaa sen päättäjän joka alkaa purkaa tätä kurjuutta." sanoo verovalmistelija Liisa Kärki fb:ssä.

Tosin monilla päättäjillä on tuohon jo valmis asenne: - Kyllä niiden täytyy jostain muualta rahaa saada, kun tuolla ei kuitenkaan kukaan voi tulla toimeen. Näin sanoi minulle aikoinaan Karkkilan kaupunginhallituksen puheenjohtaja (entinen sdp, sittemmin kokoomus). Silloin keskusteltiin niistä ihmisistä, jotka elivät toimeentulotuen varassa ja joilta juuri oli viety lapsilisät.

Omassa blogissaan Uudessa Suomessa sinivihreä liberaali Tuomas Hack sanoo, että laskelma ei pidä paikkaansa, koska tämän lisäksi tulee esimerkiksi asumistuki ja sosiaalitoimistosta saa rahaa lääkkeisiin. Ongelma on vain se, että monilla näistä ihmisistä ei ole edes asuntoa, vaan he elävät toisten nurkissa. Tutkimusten mukaan jo nyt monet vanhukset jättävät lääkkeensä ostamatta, koska eivät jaksa käydä sossussa rukoilemassa.

"Tilastokeskuksen taulukoiden mukaan palkansaajien keskitulo Suomessa vuonna 2009 oli 2940€. Yksinelävän toimeentulotuki puolestaan 417,50€. Perustuslaista esitettyjen tulkintojen mukaan perus- ja vähimmäisturvan on taattava sosiaalisesti hyväksyttävä elintaso, joka ei poikkea liiaksi väestön keskimääräisestä elintasosta. Tulkintojen mukaan perustuslain antamat oikeudet ovat pysyviä, joten alempi lainsäädäntö ei voi suoraan poistaa perustuslain oikeuksia. Nykyinen toimeentulotukilaki on perustuslain hengen vastainen vaikka se nimellisesti täyttää lain kirjaimen. Tähän ristiriitaan olen yrittänyt kysellä ratkaisua niin kunta- kuin valtiotasollakin. Vastauksena on ollut, etteivät kunnat ole rikkoneet lakia. Mutta köyhän euro on edelleen 14,2 senttiä. Mitäs tehtäis, jotta se saataisiin nousemaan siedettävälle tasolle", kysyy Liisa Kärki.

Joka tapauksessa kehotan jokaista lukijaa sulkemaan hetkeksi silmänsä ja miettimään, mitä 417,50 eurolla kuukaudessa tänä päivänä saa ja mitä saa huomenna, kun sinivihreiden uusien energiaverojen heijastusvaikutukset näkyvät kaikissa hinnoissa.

Eikö verotuksen pitäisi toimia myös tulojen tasauksen välineenä eikä vain jakoautomaattina niin kuin oikealla laidalla tunnutaan kuviteltavan edelleen, vaikka ympäristösuojelun nimissä ylempien tuloluokkien tulojen hillitseminen olisi enemmän kuin suotavaa.

Suvi-Anne Siimeksen ollessa valtiovarainministerinä hän eräässä tv-keskustelussa torppasi vasemmiston lempilapsen perustulon ja sanoi, että se voisi tulla kysymykseen korkeintaan vuonna 2050, mikä oli ilmeisesti vitsi.

Perustuloa ei tule, koska kapitalismi tarvitsee suhteellisen liikaväestön toimimaan työvoimareservinä, joka pitää työvoiman hinnan alhaisena. Riittävä perustulo saattaisi myös aiheuttaa haluttomuuden mennä töihin niillä kaikkein alhaisimmilla palkoilla, joita tarvitaan vähintään kaksi työpaikallista, että tulisi edes auttavasti toimeen.

Kaiken lisäksi esteenä on vielä tämä Suomessa noudatettu sosiaaliturvan universaaliperiaate, jonka mukaan esimerkiksi lapsilisät pitää maksaa kaikille varallisuuteen katsomatta. Perustulon maksamista kaikille on esittänyt myös Osmo Soininvaara ilmeisestikin tietoisena siitä, että tämä yksityiskohta vaarantaa koko idean.

Foliokypärä päähän

Salaliittoteorialla on nykyisin sanana niin laaja merkitys, että se ei enää oikeastaan sano mitään. Salaliitoista on tullut julkisia ja siihen on eittämättä syynä sosiaalinen media, joka verkottaa ihmiset maailman ympäri. Siis ainakin ne ihmiset, joilla on pääsy nettiin. Sähköinen media täydentää kuvaa.

Yksi tunnetuimmista salaliittoteorioista on virallinen kertomus yhdeksän vuotta sitten tapahtuneesta hyökkäyksestä WTC:n kaksoistorneihin. Teosta syytetään Osama bin Ladenia ja hänen liittolaisiaan. Amerikkalaiset itse kouluttivat Osaman yhdessä talebanien kanssa Neuvostoliittoa vastaan käytyyn sotaan. Kyy povella on siis muuttunut viholliseksi, vaikka todisteita häntä vastaan ei 9/11-iskuista ole. Kaiken todennäköisyyden mukaan Osama on kuollut jo vuosia sitten.

Virallisen salaliittoteorian mukaan Afganistanin luolissa piileskelevät nuoret miehet olivat tehneet pirullisen suunnitelman hyökätä Yhdysvaltojen hermokeskukseen. Jotkut heistä olivat jopa suorittaneet pienkonelentäjäkurssejakin. Mattoveitset aseinaan nämä terroristi panivat polvilleen koko New Yorkin ilmapuolustusjärjestelmän. Samaan aikaan sattumalta käytiin sotaharjoituksia, joihin sisältyi täsmälleen sama hyökkäysskenaario.

Lukemattomat insinöörit, arkkitehdit, fyysikot ja toisinajattelijat eivät ole kuitenkaan jaksaneet tähän salaliittoteoriaan uskoa. Eniten ihmetystä on herättänyt se, että tornit tulivat alas lähes vapaan pudotuksen nopeudella ja räjähdys näytti hallitulta rakennuspurulta. Asiantuntijat ovat myös ihmetelleet, miksi talojen alastuloa seurasi pyroklastinen pilvi, jollainen syntyy vain tulivuorenpurkauksissa ja räjäytyksissä.

Samassa rytinässä sortui vielä kolmas rakennus, WTC-7, vaikka siihen ei osunut edes lentokonetta. Noin hiukan yli puolet New Yorkin kaupunginhallituksen jäsenistä ei tiennyt edes vielä viime kesänä, että myös WTC-7 tuhoutui.

Tapauksessa ihmeellisintä lienee, että WTC:n täystuhosta selvisi yhden epäillyn terroristin passi lähes vahingoittumattomana. Pentagonin rakennuksen seinään törmäsi lentokone, jolla jäljistä päätellen ei ollut siipiä. Kaiken huipuksi neljäs lentokone katosi lähes jäljettömiin, jättäen putoamispaikalle vain kuopan, vaikka pieniä koneen osia kuulemma löytyi kilometrien päästä.

Lapsikin ymmärtää, että tässä on jotain hämärää. Jopa Simpsoneissa on tämän tästä intertekstuaalisia viittauksia rakennusten ihmeitä lähenteleviin räjäytyksiin. Iskujen jälkeen virallisen selityksen epäilijät oli helppo leimata salaliittoteoreetikoiksi, mutta ei enää. Koko sana on kärsinyt täydellisen inflaation, koska mitä tahansa epäilyä on alettu kutsua salaliittoteoriaksi.

Syyskuun iskujen virallisen selityksen epäilijöiden määrä kasvaa. Niille, jotka siihen vielä uskovat, voidaan perustellusti pian suositella foliokypärää, jossa vakiovarusteena on silmälaput. Täällä voi nähdä rinnakkain WTC-7:n alastulon ja hallitun räjähdepurkamisen.

Niin se käy, sanoi Vonnegut.

Minä olen mustalainen

Kun olin lapsi, romaneja sanottiin mustalaisiksi eikä sillä välttämättä tarkoitettu mitään pahaa, jos ei nyt hyvääkään. Romaneja karsastettiin ja vieroksuttiin. Kun nähtiin heidän tulevan, juostiin sisälle, pantiin ovet lukkoon ja katsottiin verhojen raosta, kuinka hevoskaravaani täyttä laukkaa ajoi kylän läpi. Joskus peräkkäin saattoi mennä kymmenenkin hevosta rattaineen, jotka olivat täynnä väkeä kirjavissa vaatteissa.

Lapsia peloteltiin sanomalla: Jos et tottele, niin mustalaiset tulevat ja vievät sinut.

Kotini lähellä oli metsikkö, jonne romanit leiriytyivät, koska saivat käyttää läheisen mökin kaivoa. Pitkälle yöhön heidän nuotionsa valo näkyi meidän pihalle. Kun tulin suuremmaksi, aloin lähestyä leiriä, joka veti kuin magneetti. Minä vain katselin. En muista, että koskaan olisin puhunut näiden ihmisten kanssa, mutta eivät he poiskaan ajaneet. Yhtenä varhaisnuoruuteni kesänä pidin kaulakoruna tuttia, koska se oli minusta outoa. Minusta oli mukavaa olla outo.

Sinäkin kesänä vierailin romanileirissä. Muutama vuosi myöhemmin, kun asuin Salossa, vastaani käveli romanipoika, joka sanoi: Terve tuttityttö.

Olin töissä salolaisessa Munkin Baarissa ja iltaisin pienet romanilapset tulivat katselemaan televisiota. Minä annoin heidän istua, koska he eivät tehneet mitään pahaa. Muutaman illan jälkeen talon rouva tuli kuitenkin ajamaan heidät pois.

Tapasin pojat myöhemmin toisessa baarissa, missä istuin ystävieni kanssa. Myös tämän baarin omistaja tuli ajamaan poikia ulos. Kysyin syytä ja minulle sanottiin, että pojat eivät voi olla siellä, koska he eivät ole ostaneet mitään. Minä ostin pojille keltaista jaffaa ja menin istumaan heidän kanssaan samaan pöytään. Hetken kuluttua ajoi pihaan Musta-Maija ja kaksi poliisia tuli baariin. Sanaakaan sanomatta he ottivat poikia kauluksesta ja veivät autoon, joka ajoi pois. Poikien pyörät jäivät baarin eteen ja niiden tavaratelineillä olivat heidän koulukirjansa.

Se näky on ikuisesti jäänyt mieleeni. Siitä lähtien olen tuntenut syvää myötätuntoa romaneita kohtaan ja ajatellut olevani yksi heistä.

Nyt romaneiden ympärillä kiehuu taas. Ranska on karkottanut tuhansia romaneja, jotka pakenevat ympäri Eurooppaa. Ranskassa on ollut mielenosoituksia karkotuksia vastaan. Jopa ay-liike on ollut niissä mukana. Mitä tekee Suomen ay-liike?

Unkarissa on jo esitetty keskitysleirien perustamista romaneille. Joko ollaan näin pitkällä. Joko 30-luku kauheuksineen tekee paluuta. Ketä aletaan vainota seuraavaksi? Minuako? Vai Sinua?

Eilen koko päivän Ylen propagandatuutti tööttäsi, että suomalaistaloudet ovat vauraampia kuin koskaan ennen. Tätäkö se vauraus on, että kaikenlaisia tukiaisia maksetaan rikkaille, mutta kaikkein heikoimmilta otetaan viimeinenkin.

EU lupasi kansalaisilleen vapaan liikkuvuuden. Unohtui vain mainita, että vapaa liikkuvuus ilmeisesti koskee vain rikkaita ja hyvin toimeen tulevia. Niitä parempia ihmisiä, jotka eivät tule toimeen ilman lapsilisää ja takuueläkkeitä.

Nyt olisi EU:lla ja sen rikkailla jäsenvaltioilla näytön paikka. Eikö vihdoin olisi korkea aika saattaa romanien asiat kuntoon. Tämä on ihmisoikeuskysymys.

Sitä on vieraannuttu

Ihmisen käyttäytymistä ja kehitystä ohjaa kehdosta hautaan raha. Raha vieraannuttaa ihmisen itsestään, ympäristöstään ja maailmasta. Mainonnan luoma ihmiskuva ulottuu nykyisyydestä varhaislapsuuteen. On saatava sitä tai tätä, koska toisillakin on. Ja jollei muuta, niin isät ja äidit haluavat pukea lapsensa tietynmerkkisiin vaatteisiin. Tietynlaiset lelut on oltava niin lapsilla kuin isommillakin pojilla.

Sääty-yhteiskunta on palannut: Lääkäreiden lapsista tulee lääkäreitä ja tuomareiden lapsista tuomareita, jos ei sitten epäonni satu kohtaamaan ja tuleekin juomari. Jo pelkästään lukion aloituskirjat maksavat niin paljon, että köyhemmän lapsen tie on sinetöity ja katse kääntyy automaattisesti alempiin oppilaitoksiin.

Joillekin käy niin, että syrjäytetään yhteiskunnasta jo varhain. Tästä kertovat nuorten ihmisten itsemurhat ja varhainen eläköityminen, kun näköaloja ei ole. Yhteiskunnan silmissä paskaduunin tekijä on luuseri, vaikka mitä muuta väitettäisiin. Koska opiskelu- tai työpaikkaa ei ole tarjolla, ihminen vieraantuu niin omasta elämästään kuin koko yhteiskunnasta. Tähän voitaisiin vaikuttaa pienin panoksin, mutta poliittisilta päättäjiltäkään ei heru riittävästi empatiaa näitä nuoria kohtaan. Heidän on tyydyttävä elämään koko ikänsä objekteina, erilaisten toimenpiteiden kohteina, joista muut paremmin tietävät päättävät.

Työelämässä ihmisellä ei ole muuta myytävää kuin työvoimansa. Työn tulokset häneltä riistetään toisten voittojen kartuttamiseksi. Tämä vieraannuttaa ihmisen työstä, joka sekin tuntuu usein vain orjuudelta. Varsinainen orjuus tulee lisäksi siitä, että asuakseen ihmiset tekevät suuria ja yhä suurempia velkoja ja maksavat niitä sitten koko elämänsä. Tämän päälle tarvitaan kaikenlaista muuta sälää usein pikavipeillä ja kulutusluotoilla hankittua ja kahleet sen kuin kiristyvät.

Ihminen ei enää ole, hän omistaa. Sen sijaan, että elettäisiin tässä ja nyt, eletäänkin kaukana tulevaisuudessa, missä onni odottaa tai sitten ei. Vain kuolemalle me kaikki kelpaamme juuri sellaisina kuin olemme.

Omasta kehostaankin ihminen on vieraannutettu kaikista torvista tulvivalla neuvoilla, miten pitäisi pukeutua ja miltä näyttää. Joka toinen suunnittelee kauneusleikkausta. Joka toinen pelkää ties mitä sairautta. Ja kas siinäkin markkinat ovat valmiina rahastamaan ihanteilla ja heikkouksilla, peloilla ja toiveilla. Ihminen itse on kateissa itseltään.

Media ja virtuaalitodellisuus tarjoavat ihmisille ainoan pakotien. Erilaisia prinsessahäitä katsellessa unohtuvat kauppalaskut ja pankkilainat. Monenmoisissa pudotuspeleissä tuntee itsensä lähes voittajaksi, kun malleiksi pyrkivät tytöt nyyhkivät nenä vuotaen toinen toistensa olkapäille ja maajussi valitseekin sen rumemman ja tyhmemmän.

Virtuaalitodellisuudessa voit luoda itsellesi millaisen avatarin tahansa ja hankkia sille vaikka minkälaisia hepeniä ja statussymboleita, jotka heltiävät muutamalla kymmenellä sentillä. Erilaisissa habbo-hotelleissa ja facebookeissa ei tarvitse enää olla oma itsensä. Jumalan kiitos, saa ihan oikeasti valita oman identiteettinsä ja olla ihan kuka tahansa. Aikuisten salaisissa sättäilyissä voi ostaa itselleen vaikka ihka uudet ja komeat genitaalit.

Miehet, pissatkaa lavuaariin

Jos demokratiavaje ja tasa-arvon puute ovat tekijöitä, joiden mukaan Venäjä ei voi olla suurvalta, ei näiden samojen kriteereiden mukaan maailmassa ole yhtään suurvaltaa. USA:ssa viisi prosenttia kansasta omistaa 95 prosenttia pääomista. Ja niin kuin tiedetään, ihmisellä täytyy olla rutkasti rahaa tai sponsoreita päästäkseen päättämään.

Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšev määritteli Venäjän suurvalta-aseman Ylelle näin: "Venäjä on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen ja ydinasevalta. Se kuuluu myös maailman talousmahtien G-8:aan ja moniin muihin järjestöihin, jotka muokkaavat koko maailmaa. Asema on täysin objektiivinen. Se on asema, joka varmasti kaikkien suomalaisten poliitikkojen on syytä tunnustaa.”

Kataisen Moskovan matkalla asia otettiin esille ja se tuli selväksi. Vai tuliko? Kataisen jälkeen A-studio lähetti vielä tutkivan journalistinsa asiaa setvimään. Opposition haastatteluissa kävi ilmi, ettei Venäjä sittenkään ole ihan oikeasti suurvalta, koska sen demokratiassa on toivomisen varaa.

Tämä sama pätee tietysti Kiinaan ja Kanadaan. Eikä ole suurvallaksi Sveitsistäkään, koska siltä puuttuvat ydinaseet. Ne puuttuvat myös Monacolta ja Liechtensteinilta, joita on epävirallisesti ehdotettu demokratian mallimaiksi.

Nyt pieni Suomi on ryhtynyt tavoittelemaan suurvalta-asemaa maailman rauhanrakentajien mallimaana. Mutta eikö meillä jo ollut Ahtisaaren toimisto tätä samaa tehtävää suorittamassa. Siitäkö johtui, että presidentti Halonen kiirehti torppaamaan pääministeri Kiviniemen esityksen.

Millaisia kriteereitä tällaisen suurvallan sitten olisi täytettävä. Rauhanasian suurvallan ei tietenkään pitäisi osallistua sotaan niin kuin Suomi nyt Afganistanissa. Rauhansuurvallan ei pitäisi valmistaa ja myydä aseita, sillä kuka uskoo rauhantekijään, joka itse hyötyy sodista.

Suomi ei etummaisena ole ollut vaatimassa kaikkien sotien lopettamista. Minusta rauhan suurvallan pitäisi itse näyttää esimerkkiä. Miksei Suomi itse luovu aseista? Päinvastoin viimeinenkin vihreä siviilipalvelumies esittää armeijan uudelleen järjestämistä entistä tehokkaammaksi ja entistä tappavammaksi.

Sodat tietysti loppuvat vasta sitten, kun suurvallat, jotka eivät ole todellisia suurvaltoja, lopettavat toisten valtioiden rikkauksien ryöväämisen ja puuttumisen toisten sisäisiin asioihin.

Tulevaisuuden sodat käydään myös vedestä, koska siitä tulee vielä kultaakin arvokkaampaa. Vesivarantoja suojelemalla se saataisiin riittämään kauemmas tulevaisuuteen. Länsimaissa jokaisen pissatipan huuhtomiseen kuluu 25 litraa puhdasta juomavettä. Jos kaikki miehet pissaisivat lavuaariin, voitaisiin vesisotien alkaminen, jos ei estää, niin ainakin ehkä siirtää hamaan tulevaisuuteen.

Ei kuolema kosketa meitä

Ruotsalaiset eivät huhupuheiden mukaan halua kutsua suomalaisia päivällisille, koska nämä jo alkupalojen aikaan ryhtyvät puhumaan kuolemasta. Ymmärrettävästi siinä menevät fiilikset. Paremmin aihe sopii naapuriemme mielestä jälkiruokaan tai ehkä vielä paremmin pikkutunneille, kun kaikki kohta jo muutenkin sammuvat.

Kuolema on yhä edelleen tabu meidän kulttuurissamme. Ehkä se on sitä enemmän kuin koskaan ennen. Kuolema on viety kauas katsojien ja kokijoiden ulottumattomiin, julmaan yksinäisyyteen. Kuuluisa suomalainen kirurgi kertoi kerran haastatteluohjelmassa, että vastaan on tullut sellaisiakin tapauksia, että oman vanhemman kuolemasta pyydetään ilmoittamaan tekstarilla. Poikkeuksen tekevät romanit, kun koko heimo kokoontuu heittämään hyvästejä kuolevalle.

Asian arkaluontoisuudesta kertoo myös, että kuolemaa tarkoittavia eufemismeja on kertynyt kieleen koko joukko: Siirrytään suorasääristen valtakuntaan ja ajasta iäisyyteen, nukutaan pois ja lähdetään sinne, missä on ikuinen rauha, rajan taakse, sinne mistä ei paluuta ole.

Kaikkeen yltävä tosi-tv:kään ei ole ainakaan vielä toistaiseksi tohtinut työntää kameraansa kuolevan eteen. Vaikka lähellä jo käytiin, kun Heinolassa hullut kylpivät, niin että yhdeltä lähti henki.

Neil Hardwikin sarjassa Sisko ja sen veli oli kuolematon repliikki: - Minulle on nyt sitten tapahtunut jo kaikki, paitsi etten ole vielä kertaakaan kuollut.

Minä en voi sanoa enää edes niin, sillä olen jo kerran kuollut. Viime syksynä matkustin Turkkiin hankkimaan kuntoa tulevan sikaflunssatalven varalle. Olin päättänyt uida joka päivä kilometrin alle tunnissa, mikä oli tavanomainen viikkourakkani Suomessa.

Yhtenä päivänä tunsin oloni heikoksi ja kurjaksi uinnin jälkeen ja päätin seuraavana päivänä levätä puolessa matkassa. Näin tein, mutta kun nostin pääni pinnalle, en saanutkaan enää henkeä. Jotenkin onnistuin raahautumaan altaan reunalle, missä ainoa paikalla ollut ihminen huomasi tilani ja hälytti ambulanssin. Olin jotenkuten tajuissani, kun minut nostettiin autoon, mutta sitten tunsin kuin kovan potkun sisältä rinnasta ja kaikki pimeni.

Olin kuolleena parisenkymmentä minuuttia ennen kuin sydän lähti uudelleen käyntiin. Keuhkot saivat kaksi vuorokautta opetella toimintaansa hengityskoneessa. Olisi ollut mahdollista, että olisin jäänyt aivokuolleeksi, mutta tässä vain istun: Elettävä on, kun kerran henkiin jäi.

Minulta on kysytty, miltä kuolema tuntui. Minulle kokemus oli vapauttava, sillä kuolemassa ei ollut mitään. Ei yksinkertaisesti yhtään mitään. Ei mitään. Sitä tuskin tajuaa.

Kuolemani todisti ainakin minulle Epikuroksen olevan oikeassa, kun hän sanoi: ”Ei kuolema kosketa meitä. Kun me olemme, ei ole kuolemaa. Kun kuolema on, ei ole meitä.”

Kuka pelastaisi maailman?

Vanhat ihmiset haluavat lukea huonoja uutisia nuorista, kertoi Uusi Suomi muutama päivä sitten. Mikseivät haluaisi, ovathan nuoret aivan kauheita: Huutavat, kiljuvat, särkevät paikkoja, kittaavat kaljaa ja kuseskelevat ja paskantavat, niin ettei uskalla edes ovista kulkea. Eikä niille uskalla edes puhua, niin kuin Marja Tiura syntymäpäiväkahveillaan valitti. Oville ei tietysti kannatakaan puhua, sillä olisi varmaan aika pelottavaa, jos ne vastaisivat.

Vanhukset itse ovat pahapäisiä, kärttyisiä ja ikuisesti ruikuttavia, haisevia valittajia, jotka kävelykepeillään hakkaavat suojatielle pysähtyneiden autojen konepellit kuhmuille. Kaupan kassat ne kolikoitaan laskiessaan tukkivat. Samoin ne jäävät tulpiksi virkapaikoille, joille moni nuori pätevämpi jo kiihkeästi halajaa. Vanhukset eivät edes älyä kuolla, vaikka heidän ylläpitonsa ja hoitamisensa rasittaa yhteiskuntaa, niin että koko sen kantokyky vaarantuu.

Vastakkainasettelun aika ei siis ole mitenkään ohi. Muitakin vastapareja löytyy, naiset vastaan miehet. Naiset ovat kaikki ilkeitä feministejä ja sosialisteja ja rumia. Miehet sovinisteja, jotka näkevät naisessa vain emättimenkantotelineen, joka ei silmää miellytä vaikka se kuinka antaisi itseään muotoilla ja maalata.

Maahanmuuttajat ovat vielä pahempia. Ne vievät meiltä työpaikat ja naiset ja elävät pelkän sosiaaliturvan varassa, niin ettei sitä riitä laisinkaan meille suomalaisille, vaikka me olemme sen ansainneet sitkeällä uurastamisella talvisodan hengessä. Maahanmuuttajien mielestä suomalaiset ovat sulkeutuneita, vihamielisiä ja tyhmiä ihmisiä, jotka eivät osaa mitään vieraita kieliä ja joilta puuttuu asenne. Pelkkiä luusereita ovat kaikki. Pieruiksikin (tsuhna) jotkut kutsuvat.

Työttömät ja sosiaalituen varassa elävät ovat syrjäytyneitä, jotka jo lapsena päättivät, että minäpä tästä syrjäydyn, kun ei ole kuitenkaan mitään hyvää odotettavissa. Raskaassa työssä raatavat ovat samaa mieltä. Heidän harteillaan lepää kaikki. Heidän mukanaan maailma joko kaatuu tai pysyy pystyssä. Ja enemmänkin he tietysti tekisivät, jollei maahan olisi otettu siirtotyöläisiä, jotka polkevat palkkoja surkealla ammattitaidolla. Poimivat metsistä marjoja ja sieniä henkensä pitimiksi, mikä on tietysti ihan naurettavaa. Paikallisten naisihmisten hyväntahtoisuutta ja äidinvaistoa he käyttävät häpeilemättä hyväkseen.

Ja poliitikot kaatavat bensaa liekkeihin. Kukin kalastelee ääniä omilla vastakkainasetteluillaan. Valta käskee katsomaan sinne, missä asiat ovat vielä huonommin kuin Suomessa. Että pitäisi vaan olla kiitollinen tästäkin vähästä. Ihmisten niskat on painettu niin nöyriksi, ettei katse lainkaan yllä yläpuolelle. Ja jos pää kääntyykin, se on vain kateutta. Kade ei tietenkään saa olla eikä katkera. Se on niin rumaa. Pitää olla positiivinen, vaikka sydän märkänisi.

Näissä kähinöissä ihmisten elämä kuluu ja olosuhteet muuttuvat koko ajan vain huonommiksi. Kaikenlaisia leikkauksia on luvassa vaalien jälkeen, vaikka kukaan ei osaa sanoa, mitä leikataan. Uusia veroja sentään uskaltavat kaikki ehdottaa, koska niitä nyt tarvitaan kaikenvärisiä ja -nimisiä. Hölmöläisten täkin pidentäminen on alkanut. Otetaan alapäästä ja lisätään yläpäähän. Sillähän tämä hoituu.

Ja kaiken tämän keskellä ja tuoksinassa unohtuu tosiasia, että 10 prosenttia maailman väestöstä omistaa 90 prosenttia kaikesta omistettavissa olevasta. Tämä rikas vähemmistö pitää valtaa maailmassa ja huvittuneena, jos nyt ei ihan paskaista naurua nauraen, katsoo päältä, kun köyhät peittoavat toisiaan.

Saastainen kurjuus synnyttää likaista politiikka

Jo aikoinaan Karl Marx pilkkasi saksalaisia kuninkaita, jotka suhtautuivat kansaan kuin omaan hevoseensa, jonka he omistivat.

Samanlainen suhtautuminen on monilla poliitikoilla, jotka väittävät puhuvansa kansan nimissä: Kyllä kansa tietää. Kansa on milloin yhtenäinen, milloin kahtia jakautunut. Ihan siitä riippuen, mikä milloinkin on vallalle edullisinta. Sotaan lähdettäessä on hyvä olla yhtenäinen kansa, jota ei voi voittaa. Kun taas valta haluaa ihmiset tasapäiseksi alamaisjoukokseen, sen kannattaa kylvää eripuraa erilaisten väestöryhmien keskuuteen. Hajota ja hallitse.

Kun taloudellinen eriarvoisuus kasvaa, kansa jakautuu horisontaalisesti. Ylhäällä on ylimystö myös maailmanlaajuisesti. Joidenkin arvioiden mukaan 10 prosenttia maailman väestöstä omistaa 90 prosenttia kaikesta omistettavissa olevasta. Jonkin toisen arvion mukaan yksi prosentti omistaa 85 prosenttia kaikesta. Pääomista 5 prosenttia omistaa 90 prosenttia. Mikä tilanne on Suomessa, siitä ei juurikaan huudella.

Varsinaista kansaa on tietenkin rahvas, johon suhtaudutaan kuin mihin tahansa hevoseen siis objektiin. Monien mielissä kansa merkitsee saastaista kurjuutta: esikaupunkeja, työläisiä, proletaareja, syrjäytettyjä, asunnottomia, oikeudettomia, minimipalkkaisia, prekaareja ja kaikkia muita kurjia ja köyhiä. Heistä pitäisi olla kiinnostuneita vain siksi, että yhdistyessään ja tullessaan tietoisiksi he saattavat olla uhka vallalle, sille huipulle, joka istuu hyvin ilmastoiduissa toimistoissaan.

Pikkuhiljaa myös meillä Suomessa on muodostunut rinnakkaistalous, josta voi sanoa, että se jakaa kansan vertikaalisesti. Siihen kuuluvat kaikenlaiset gangsterit, huume- ja ihmiskauppa, rahanpesijät ja harmaa talous. Siinä taloudessa köyhät ovat myös uhreja ja hyväksikäytettyjä kaikkein raaimmalla tavalla. Siinä taloudessa kiertävät suuret setelit. Tällä hetkellä 764 miljardin eurosetelistön arvosta jo 36 prosenttia on 500 euron seteleitä. Suuri osa niistä kulkeutuu Espanjaan, missä kaikki puhuvat niistä, vaikka kukaan ei ole niitä koskaan nähnyt.

Tätä maailmaa ohjaa valta, joka on kaikkialla. Kypäräpäisen, saapasjalkaisen, sotilaallisen ja totalitaarisen fasismin on korvannut mikrofasismi. ”Miten taistella mikrofasismia vastaan?”, kysyy Michel Onfray kirjoituksessaan Filosofian kurjuus (ja suuruus) ja vastaa: ”Mikrovastarintojen avulla. On rakennettava valistuneita, vahvoja, tyyniä, voimallisia, päättäväisiä, tahtovia ja itsensä kanssa sopusoinnussa olevia yksilöllisyyksiä, sillä vain näillä ehdoilla ne voivat olla sopusoinnussa toistensa kanssa. On siirryttävä silvotusta elämästä muuttuneen elämän kautta oikeudenmukaiseen ja hyvään elämään. Hanke on eksistentiaalinen ja poliittinen.”

Tällaiset yksilöt eivät ole kenellekään pelkkiä objekteja, joita ohjastetaan kuin hevosia. Tällaiset yksilöt voivat muodostaa kansan, ilman että yksikään poliitikko tai muu hyväksikäyttäjä kävelee sen ylitse. Vain tällaiset yksilöt kykenevät muuttumaan objekteista täysivaltaisiksi subjekteiksi, jotka ovat itse oman elämänsä valtiaita.

Lähde: Niin & Näin 4/2009, Michel Onfray, Filosofian kurjuus (ja suuruus), Suom. Tapani Kilpeläinen

Luottaako kansa vai onko edessä verilöyly

Sopivasti perjantaina ennen tavanomaista kulutusviikonloppua Ylen Uutiset kertoivat, että Suomen kansan luottamus talouteen on ennätyksellisen hyvä. Ensin se oli vahvempaa kuin kahteenkymmeneen vuoteen, mutta iltaa kohti luottamus koveni suuremmaksi kuin koskaan ennen. Ja mikäpä voisi olla sen parempi uutinen? Sen kuultuaan ihmiset tietysti ryntäisivät kaupoille heti lauantaiaamusta.

Minäkin lähdin Saloon, mutta kovin oli hiljaista. Ei oikein ketään missään. Aloin huolestua. Puolet Suomen kansantaloudesta pyörii yksityisen kulutuksen varassa. Luulisi nyt ihmisten käsittävän kansalaisvelvollisuutensa näinä vaikeina aikoina. Kaikki on tehty asian eteen. Korotkin niin alhaalla, ettei kai koskaan.

Vai onko sittenkään? Suomessa elää miljoona ihmistä alle EU:n 1100 euron köyhyysrajan ja maassa on ainakin 400 000 työtöntä. Silti porvarihallitus edelleen puhuu vain verohelpotuksista. Eikö köyhyyden poistaminen ja työllisyyden tukeminen olisi parempi vaihtoehto. Jos alimpia eläkkeitä ja sosiaalitukia korotettaisiin, alkaisivat kauppojen ovet paukkua. Nämä rahat menisivät suoraan kulutukseen: tarpeellisiin tavaroihin ja palveluihin. Tätä ei kuitenkaan haluta tehdä, koska työvoiman hinta täytyy pitää alhaisena, jotta voitot maksimoituisivat.

Mistä kansa sitten tietää, että talouteen voi luottaa. Nuori tutkija Ylen Uutisissa selittää kiertäen kaartaen, että ihmiset vain jotenkin tietävät ja sitten pienellä viipeellä se näkyy taloudessa – se luottamus: Kauppa käy ja raha kiertää. Samana päivänä 27.8. kirjoitti Kauppalehti otsikolla Raju ennuste: Kohta alkaa talouden verilöyly: ”Ranskalaispankki Société Généralen strategisti varoittaa, että sijoittajien tulisi varautua täydelliseen "verilöylyyn" osakemarkkinoilla. Asiasta kertoo brittiläinen The Daily Telegraph -lehti.

Société Généralen strategisti Albert Edwards sanoo The Daily Telegraphin verkkosivuilla, että sijoittajat näkevät osakemarkkinoiden tilanteen edelleen liian optimistisesti. Hän epäilee kuitenkin, että optimismi hiipuu lähikuukausien aikana sitä mukaa, kun makrotaloudesta saadaan lisää heikkoa tilastodataa.”

Ja Albert Edwards jatkaa: - Osakesijoittajia odottaa raju sokki. Maailmantalous liukuu takaisin taantumaan, eivätkä sijoittajat ole vielä edes tajunneet, että nämä tapahtumat saavat aikaan uuden notkahduksen arvostustasoissa. Nyt on alkamassa kolmas suuri karhumarkkina sen jälkeen, kun markkinakupla puhkesi.

Mihinkä tässä nyt sitten pitäisi uskoa. Katson kukkarooni ja se kertoo totuuden: Lähden typötyhjästä kauppakeskuksesta ja menen suurkirpputorille. Siellä käykin vilinä ja vilske.

Mari Kiviniemen isämurha

Minun nuoruudessani laulettiin laulua kahdestakymmenestä Suomen rikkaimmasta perheestä: Kivekäs, Walden, Wihuri, Hellberg, Rosenlew, Frenckell, Ahlström, Donner, Wasastjerna, Ehrnrooth, Schauman, Grönblom, Wahlforss, von Julin, Björnberg, Rettig, Honkajuuri, Virkkunen, Erkko, Serlachius. Kaksituhattaluvulla Petri Repo päivitti suvut paremmin nykyaikaa vastaavaksi: Wahlroos, Ollila, Vainio, Etola, Hartwall, Toivanen, Rettig, Lesonen, Siilasmaa, Laine, Ahlström, Fazer, Härmälä, Lilius, Lagerroos, Ehrnrooth, Herlin, Brotherus, Erkko, Serlachius.

Nykyisin näitä perheitä lienee siinä kolmensadan huippeilla ja ne ovat järjestäytyneet Perheyritysten liitoksi. Perheyrityksestä tulee helposti mieleen yhdessä raatava, vähintään kolme sukupolvea käsittävä puurtajajoukko. Todellisuudessa nämä ovat Suomen rikkaimpia ihmisiä, jotka vievät keksinsä leivottaviksi halpatyömaihin aina kun se on voittojen maksimoimisen kannalta tarpeellista. Isänmaallisuuskorttia käytetään silloin, kun sillä saadaan kiristettyä uusia etuisuuksia, kuten verohelpotuksia.

Nyt entinen pääministeri Matti Vanhanen sai palkintonsa näille perheille tekemistään palveluksista; miljoonien eurojen veronalennuksista ja ilmapiirin luomisesta suopeammaksi riiston koventamiselle esimerkiksi eläkeikää nostamalla. Samaan aikaan, kun Matti näitä touhutessaan uhrasi itsensä julkisuuden raatelulle, kansa nukkui ruususen unta.

Ajankohtainen tehtävä uudella toimitusjohtajalla juuri nyt näyttää olevan tämän kultapossukerhon vapauttaminen perintöverosta. Palkaksi Matille lobbarina on luvattu noin 17 000 euroa kuukaudessa. Tähän tietysti tulevat lisäksi kaikenlaiset kokouspalkkiot ja verottomat päivärahat.

Vielä entisempi pääministeri Eero Heinäluoma pohti Matin nimityksestä kuultuaan vain sitä seikkaa, onko tämä nyt vähän liian aikaista ryhtyä lobbariksi, kun pääministerin aikaansaannoksetkin vielä höyryävät. Pikemminkin olisi hänen luullut pohtivan sitä, millaisista palveluksista Matti palkittiin. Eipä ole Matista paljon tämän jälkeen kuulunut. Eikö hän enää lähetäkään tekstareita?

Myös media palkitsi Matin. Se suostui Matin tarinaan, että tämä kaikki tuli ihan vain yllätyksenä polvivaivaiselle miehelle, joka haki ja pääsi, tuli vuorokaudessa valituksi. Ylen politiikantoimituksen päällikkö Riikka Uosukainenkin piipahti Ylen pääuutislähetyksessä vahvistamassa kertomuksen. Hänen mukaansa on erittäin hyvä, että Matti saa nyt rauhassa lobbailla suurpääoman pussiin ilman, että jokaisesta Levin hiihtoretkestä nousee hirveä meteli.

Riikka Uosukainen totesi myös, että uusi pääministeri Mari Kiviniemi sai Matilta juhannuslahjan. Matti siirtyi sovinnolla sivuun eikä Marin näin tarvinnut ryhtyä isänmurhaan.

Nyt kun Marin esiintymistä on ehditty jonkin aika katsella, niin eipä hänestä isämurhaan olisi tainnut ollakaan. Tahtoa tuntuu olevan hyvin vähän. Silmät kiinni hän syyttää Arto Merisaloa valehtelusta. Kokoomuksen pojat vievät eikä Mari edes vikise. Kyllä muuten vievät. Kyllä muuten vievät. Kyllä...