Kaikki romanit ovat varkaita, rikollisia ja kerjäläisiä.
Kaikki miehet ovat sovinisteja ja idiootteja.
Kaikki kampaajat ovat huoria.
Kaikki naiset ovat feministejä ja miestennielijöitä.
Kaikki venäläiset ovat aggressiivisia paholaisia.
Kaikki juutalaiset ovat Jeesuksen tappajia.
Kaikki somalit ovat työtä vieroksuvia sosiaalipummeja.
Siinä yleistyksiä, joihin me kaikki joskus sorrumme. Joskus sorrumme useinkin. Vai sorrummeko. Myös me-muodossa puhuminen on yleistämistä, jota harrastavat vallankin poliitikot. Auktoriteeteilla yleensä on taipumus puhua meidän kaikkien nimissä. Se on vastuun välttämistä. Samoin kuin on passiivissa puhuminen: Ollaan oltu sitä mieltä, että… Afganistaniin lähetettiin lisää joukkoja… Energiatehokkuutta halutaan lisätä.
Passiivi hämärtää todellisen tekijän. Yleistykset vahvistavat ennakkoluuloja. Jokainen yksilö on joka tapauksessa muuta kuin lauma. Eri ominaisuudet korostuvat eri ihmisissä eri tavalla eri aikoina. Joskus se tapahtuu ennakoidusti, joskus jopa yllättäen.
Yleisradio on osaltaan yrittänyt poistaa vääriä käsityksiä muslimeista ohjelmalla, jossa suomalaiset osallistuvat heidän elämäänsä muutaman ajan. Sarjaa katsoessa ei mitenkään voi välttyä säälin tunteelta ja myötähäpeän kylmältä hieltä. Ohjelman muslimit eivät kykene luotsaamaan katsojaa pintaa syvemmälle ja suomalaiset tuntuvat panevan kaiken läskiksi. Ohjelma ei ole uskottava.
Tasapuolisuuden nimissä voin kuvitella, millainen ohjelma syntyisi siitä, kun muslimit osallistuisivat suomalaisten luterilais-kristilliseen elämään. Minä en näe mitään. Kirkossa ei käydä kuin jouluna. Käskyjä ei noudateta. Ruokarukouksia ei lueta, koska ei ole yhteisiä ruokailujakaan. Sunnuntaisin mennään kauppaan. Joka päivä käydään kaupassa. Kirkko on olemassa häitä ja hautajaisia varten. Tosin häissäkin tärkeämpää on, että saadaan vihkimiselle komeat puitteet kuin vihkivala itse. Hautajaisissa halutaan varmistaa viimeinen leposija ja protokollan mukaiset menot, jotka vain pappi osaa.
Muslimien henkistä puolta kuvaa myös Mika Waltari kirjassaan Mikael Hakim (1949): ”Olen muslimi ja alistun. Ehkä tosiaan olen Allahin matonkutoja, vaikka en edes aavista kuviota jota minut olet pannut kutomaan. Myös olen kenties kelvoton kutoja ja lankani puretaan pois, kultalanka, hopealanka, purppuralanka ja surujeni nokimusta lanka. Mutta minä alistun, leppymätön tuomarini, minä alistun. Kaikki pyrkiminen on kipua ja tuskaa, kaikki tahtominen murhaa muita kohtaan. Miksi en siis antaisi Allahin lankojen liukua käsieni lomitse itse tahtomatta mitään, itse pyrkimättä mihinkään, tyytyen olemaan vain Allahin alistunut matonkutoja, Mikael el-Hakim, ihminen.”
Minusta tässä yhdessä ainoassa kappaleessa on niin syvällinen viisaus, että siinä riittää pohtimista pidemmäksikin aikaa. On hyvin vaikea uskoa, että tällaisen ajattelun ohjaamat muslimit voisivat syyllistyä kaikkeen siihen pahaan, mistä heitä kaikkia tänä päivänä syytetään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti