Ruotsalaiset eivät huhupuheiden mukaan halua kutsua suomalaisia päivällisille, koska nämä jo alkupalojen aikaan ryhtyvät puhumaan kuolemasta. Ymmärrettävästi siinä menevät fiilikset. Paremmin aihe sopii naapuriemme mielestä jälkiruokaan tai ehkä vielä paremmin pikkutunneille, kun kaikki kohta jo muutenkin sammuvat.
Kuolema on yhä edelleen tabu meidän kulttuurissamme. Ehkä se on sitä enemmän kuin koskaan ennen. Kuolema on viety kauas katsojien ja kokijoiden ulottumattomiin, julmaan yksinäisyyteen. Kuuluisa suomalainen kirurgi kertoi kerran haastatteluohjelmassa, että vastaan on tullut sellaisiakin tapauksia, että oman vanhemman kuolemasta pyydetään ilmoittamaan tekstarilla. Poikkeuksen tekevät romanit, kun koko heimo kokoontuu heittämään hyvästejä kuolevalle.
Asian arkaluontoisuudesta kertoo myös, että kuolemaa tarkoittavia eufemismeja on kertynyt kieleen koko joukko: Siirrytään suorasääristen valtakuntaan ja ajasta iäisyyteen, nukutaan pois ja lähdetään sinne, missä on ikuinen rauha, rajan taakse, sinne mistä ei paluuta ole.
Kaikkeen yltävä tosi-tv:kään ei ole ainakaan vielä toistaiseksi tohtinut työntää kameraansa kuolevan eteen. Vaikka lähellä jo käytiin, kun Heinolassa hullut kylpivät, niin että yhdeltä lähti henki.
Neil Hardwikin sarjassa Sisko ja sen veli oli kuolematon repliikki: - Minulle on nyt sitten tapahtunut jo kaikki, paitsi etten ole vielä kertaakaan kuollut.
Minä en voi sanoa enää edes niin, sillä olen jo kerran kuollut. Viime syksynä matkustin Turkkiin hankkimaan kuntoa tulevan sikaflunssatalven varalle. Olin päättänyt uida joka päivä kilometrin alle tunnissa, mikä oli tavanomainen viikkourakkani Suomessa.
Yhtenä päivänä tunsin oloni heikoksi ja kurjaksi uinnin jälkeen ja päätin seuraavana päivänä levätä puolessa matkassa. Näin tein, mutta kun nostin pääni pinnalle, en saanutkaan enää henkeä. Jotenkin onnistuin raahautumaan altaan reunalle, missä ainoa paikalla ollut ihminen huomasi tilani ja hälytti ambulanssin. Olin jotenkuten tajuissani, kun minut nostettiin autoon, mutta sitten tunsin kuin kovan potkun sisältä rinnasta ja kaikki pimeni.
Olin kuolleena parisenkymmentä minuuttia ennen kuin sydän lähti uudelleen käyntiin. Keuhkot saivat kaksi vuorokautta opetella toimintaansa hengityskoneessa. Olisi ollut mahdollista, että olisin jäänyt aivokuolleeksi, mutta tässä vain istun: Elettävä on, kun kerran henkiin jäi.
Minulta on kysytty, miltä kuolema tuntui. Minulle kokemus oli vapauttava, sillä kuolemassa ei ollut mitään. Ei yksinkertaisesti yhtään mitään. Ei mitään. Sitä tuskin tajuaa.
Kuolemani todisti ainakin minulle Epikuroksen olevan oikeassa, kun hän sanoi: ”Ei kuolema kosketa meitä. Kun me olemme, ei ole kuolemaa. Kun kuolema on, ei ole meitä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti