Kaksikin puheenvuoroa tv:ssä viime päiviltä on jäänyt askarruttamaan minua. Toinen niistä oli somalinuoren lausuma: ”Minä olen lapsesta asti pitänyt sodista. Armeija Suomessa oli parasta ikinä.” Just. Tässä iloittiin siitä, että nuorukainen ”pääsee” ilmeisesti tulkiksi Atalanta-operaatioon taistelemaan oman maansa merirosvoja vastaan.
Toinen puheenvuoro tuli Antiikki-ohjelmassa Suomenlinnan lelumuseon johtajalta Petra Tandefeltilta. Hän oli ohjelmassa kertomassa entisten aikojen leluista: nukeista, nalleista ja kaikesta siitä suloisesta tilpehööristä, joka niiden kanssa leikkimiseen liittyi. Ne leikit liittyivät elämään ja niiden tehtävä oli valmistella lapset elämään.
Tandefelt vertasi niitä nykypäivän sotapeleihin ja kysyi: Mihin ne valmistavat lapsia? Oikeutettu kysymys: Mihin sotalelut lapsia valmistavat? Ei ainakaan elämään.
Satakunnan työssä päätoimittaja Aimo Ruusunen ihmettelee tänään (23.9.), miksei vuosien 1809 ja 1944 rauhantekoja muistettu, vaikka niitä on seurannut Suomen kannalta hyvin hedelmällinen aika:
”Kyse taitaakin olla siitä, että ihmisellä on taipumusta kieriskellä jonkinlaisessa masokismissa eli itsensä kiduttamisessa mieluummin kuin sen myöntämisessä, että jotkut sodat ovat olleet vääriä ja huonoja tekoja.” (Minun mielestäni tosin ne ovat sitä aina.)
”Mutta jos nyt kerrankin pysähdyttäisiin ajattelemaan vakavasti, millaisia inhimillisiä kärsimyksiä (kuolemaa, fyysisiä ja henkisiä vammoja) ja erilaisia taloudellista ja kulttuurista tuhoa sota saa aikaan, ei sellaisen alkamisella kannattaisi herkutella.
Rauhan teko sen sijaan on ollut jonkin uuden alku. Joskus tällainen nollahetki on ollut silti suuren surun ja ahdistuksen päivä, mutta aika pian se on muuttunut uuden rakentamiseksi”, sanoo Ruusunen ja jatkaa: ”Lyhyesti sanoen maan puolustaminen on eri asia kuin sen tuhoaminen.”
Liikkuessani sosiaalisessa mediassa olen huomannut, että hyvin monet ihmiset eivät näytä allekirjoittavan Ruususen väitteitä. Liikkeellä on ties minkälaista ja -väristä Karjalan palauttajaa. Rauhaa pidetään yhä häpeällisenä ja revanssia odotetaan kuin kuuta nousevaa.
Näissä puskissa kulkiessa tulee väkisinkin mieleen tosiseikka, että voittaja asettaa rauhanehdot. Stalinilla oli käsissään kaikki valttikortit ja hän olisi halutessaan voinut miehittää Suomen.
Johannes Salminen kirjoittaa kirjassa Aleksandrian muisto (WSOY 1988): "Paasikivessä itsessään oli niin paljon konservatiivista kyynikkoa, että tämä (Zdanovin) roolisuoritus ei huiputtanut häntä. Hän jos kuka tiesi että ohjaaja istui Moskovassa ja pakotti kätyrinsä vaihteen vuoksi etenemään varovasti. Stalinin linjavalinta osoittautui Neuvostoliiton näkökulmasta kaukokatseiseksi. Paasikiven valtiotaito oli tehnyt ihmeitä, mutta yksin se ei riitä selitykseksi sille, että järki voitti Kremlissä. Stalin on nyt ja vastedes Suomen 1900-luvun suuri arvoitus."
Luultavasti asia jääkin arvoitukseksi, mikäli se nykyisistä vallanpitäjistä on kiinni. Heille on yhä niin mieluisaa antaa kansan uskoa, että sodassa oli kyse torjuntavoitosta, joka jättää oven, jos nyt ei aivan selälleen, niin ainakin raolleen uudelle revanssille.
Jokin tässä ajassa tuntuu minusta hyvin verenhimoiselta, vallankin kun ajattelen lapsia. Vaarallista on myös, että nuoriso, joka ei ole sotaa kokenut joutuu sotahulluuden valtaan.
Tätä ajatellessa tulee mieleeni tarina syvästi masentuneesta miehestä, joka ajoi hurjaa ylinopeutta poliisin tutkaan. Alistuneena hän pysäytti, aukaisi sivuikkunan ja sanoi poliisille, joka uhkasi häntä sakolla: - Tappakaa sitten minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti