Ei mitään uutta auringon alla

Jostain syystä tämä Leo Tolstoin vuonna 1899 kirjoittama kuvaus ministereistä tuntuu tänä päivänä erittäin ajankohtaiselta:

”Kreivi Ivan Mihailovitš oli virasta eronnut ministeri ja ankarien vakaumuksien mies. Kreivi Ivan Mihailovitšin vakaumukset olivat nuoruudesta lähtien olleet siinä, että niin kuin lintu luonnostaan syö matosia, on höyhenien ja untuvien peittämä ja lentelee ilmassa, niin oli hänellekin luontaista syödä kalliiden kokkien valmistamia kalliita ruokia, pukeutua mitä mukavimpiin ja kalleimpiin pukuihin, ajella kaikkein komeimmilla ja nopeimmilla juoksijoilla, ja tämän kaiken piti olla hänelle joka hetki tarjona ja valmiina. Sitä paitsi kreivi Ivan Mihailovitš oli vakuuttunut, että mitä enemmän hänellä oli kaikenmoisia rahatuloja kruunulta, mitä enemmän hän sai rintamerkkejä ja jalokivikoristeita asianomaisine nimikirjoituksineen ja mitä useammin hän joutui tapaamaan ja puhuttelemaan korkea-arvoisia miehiä sekä naisia, sitä parempi. Kaikki muu oli näiden perusvaatimusten rinnalla kreivi Ivan Mihailovitšin mielestä arvotonta ja vähäpätöistä. Kaikki muu saattoi olla joko näin tai ihan päinvastoin. Näiden periaatteiden mukaan oli kreivi Ivan Mihailovitš elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljäkymmentä vuotta ja neljänkymmenen vuoden kuluttua saavuttanut ministerin aseman.

Kreivi Ivan Mihailovitšin pääominaisuudet, joiden vaikutuksesta hän oli tämän aseman saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin kykeni ottamaan selon kirjelmien ja asetusten sisällöstä ja kyhäämään kokoon, joskaan ei sujuvia, niin kuitenkin ymmärrettäviä asiapapereita ja välttämään oikeinkirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän ulkonaisesti kykeni erinomaisesti edustamaan asemaansa ja itseänsä ja tarvittaessa esiintymään ei ainoastaan ylpeänä vaan myöskin luoksepääsemättömänä ja ylevänmahtavana, ja samoin tarvittaessa osoittamaan mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi siinä, ettei hänellä ollut minkäänlaisia yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei siveellisiä eikä yleisvaltakunnallisia, ja että hän sen vuoksi saattoi olla tarvittaessa yhtä mieltä kaikkien kanssa ja samoin myöskin tarvittaessa olla kaikkien kanssa eri mieltä. Näin menetellessään hän pyrki vain pysymään ylimalkaan johdonmukaisena ja välttämään ilmeistä ristiriitaa oman itsensä kanssa. Muuten hänestä oli vallan samantekevää, oliko hänen menettelynsä itsessään siveellisesti oikea vai väärä, oliko sen seurauksena suuri onni vaiko suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle ja koko maailmalle.

Hänen tullessaan ministeriksi kaikki ne henkilöt, jotka olivat hänestä riippuvia – ja niitä oli sangen paljon – vieläpä syrjäisetkin samoin kuin hän itsekin olivat vakuuttuneita siitä, että hän oli hyvinkin viisas valtakunnallinen henkilö. Mutta kun oli kulunut joitakuita aikoja, eikä hän ollut saanut mitään aikaan, ei millään erikoisella tavalla osoittanut kuntoansa, ja kun olemassaolon taistelun lakien mukaan toiset aivan samanlaiset ihmiset, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään asiakirjoja, kykenivät edustamaan itseänsä ja asemaansa ja olivat yhtä periaatteettomia virkamiehiä kuin hänkin, olivat tunkeneet hänet syrjään, ja hänen oli pakko erota virastaan, niin kaikille selvisi, ettei hän ollutkaan mikään erikoisen viisas mies, vaan päinvastoin kutakuinkin rajoittunut, puolinaisesti sivistynyt, vaikka hyvin itseensä luottava ihminen, jonka mielipiteet töin tuskin kohosivat edes vanhoillisten lehtien johtavien kirjoitusten tasalle. Kävi ilmi, ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi erottanut hänet muista puolinaisesti sivistyneistä, itsetietoisista virkamiehistä, jotka olivat tunkeneet hänet syrjään, ja hän itsekin ymmärsi, mutta se ei vähimmässäkään määrässä horjuttanut hänen vakaumustaan, että hänen tuli joka vuosi saada suuret määrät valtion varoja ja uusia koristuksia hänen juhlapukuunsa.”


(Leo Tolstoi, Ylösnousemus, Suom. Juho Tervonen, WSOY 1958)

Sama kaiku on askelten

”Helmikuussa 2002 viidenkymmenenkahdeksan Ayodhyasta palanneen hindupyhiinvaeltajan kuoltua junavaunun tuhopoltossa Gujaratin pääministeri Narenda Modin johtama BJP-hallitus järjesti osavaltiossa huolella suunnitellun kansanmurhan. Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen synnyttämä islamofobia antoi hankkeelle tuulta purjeisiin. Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin eläviltä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan.” Tämä oli vasta alkusoittoa, josta Arundhati Roy kertoo kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkoja:

”Samalla kun yhtenäisyyshanke vihan oppeineen työllisti ¨kansaa¨, Intian edistyshanke eteni vauhdilla. Uusi yksityistämistä ja uusliberalismia suosiva hallintomalli johti maan luonnonvarojen ja julkisten infrastruktuurien myymiseen yksityisille suuryhtiöille. Se on luonut sanoinkuvaamattoman rikkaan yläluokan ja kasvavan keskiluokan, josta on tietenkin tullut uuden järjestelmän fanaattinen puolestapuhuja.

Edistyshankkeella on omat rankaisemattomuuden ja verukkeiden perinteensä, jotka ovat aivan yhtä kauhistuttavia kuin yhtenäistämishankkeen hienostunut koneisto. Sen sydämessä sijaitsee koko Intian mahtavin instituutio korkein oikeus, josta on vauhdilla tulossa yhtiövallan tukipilari, sillä päätös toisensa jälkeen se hyväksyy patohankkeet, jokien yhdistämisen, säännöstelemättömän kaivostoiminnan, metsien ja vesistöjen tuhoamisen. Kaikkea tätä voi kuvata sanalla luonnonmurha – joka on ehkä alkusoittoa kansanmurhalle. (lisäksi tuomioistuimen kritisoiminen on rikollista toimintaa, mistä rankaistaan vankeudella.)

Ironista kyllä, vapaakaupan aikakausi on johtanut kaikkien aikojen onnistuneimpaan erokamppailuun keski- ja yläluokan pyrkiessä eroamaan omasta maastaan ja kohoamaan stratosfääriin, missä nämä sulautuvat yhteen muun maailman eliitin kanssa. Tämä taivaan valtakunta on aivan oma universuminsa, ja se on tiiviisti erotettu muusta Intiasta.”

Tämä kehitys ja edistys Intiassa alkoi vuonna 1989, kun Neuvostoliitto romahti ja Intia luopui jäsenyydestään sitoutumattomien maiden liikkeessä. Nykyisin viitataan usein Israelin ja Yhdysvaltojen luonnolliseen liittolaisuuteen. Ja onhan sille perusteet uuskolonialistisena sotilasmiehityksenä: Intialla Kashmirissa, Israelilla Palestiinassa ja Yhdysvalloilla Irakissa ja Afganistanissa. Ja nyt myös EU on liittynyt tähän joukkoon Pohjois-Afrikassa.

”Ei ole sattumaa, että armenialaisten kansanmurhan Osmanien valtakunnassa läpi vienyt puolue oli nimeltään Yhtenäisyyden (rodullinen, etninen, uskonnollinen, kansallinen) ja ¨edistys¨ (taloudellinen determinismi) ovat pitkään olleet kansanmurhan koordinaatteja.

Tällaisella historiantulkinnalla varustautuneena on aiheellista olla huolissaan siitä, onko edistyksen kynnykselle asettunut maa asettunut myös kansanmurhan kynnykselle. Voiko Intia, jota kaikkialla maailmassa ylistetään edistyksen ja demokratian ihmeeksi, olla lähellä syyllistyä kansanmurhaan. Pelkkä ehdotus saattaa kuulostaa tällä hetkellä kummalliselta ja sanan kansanmurha käyttö tarkoituksettomalta. Siitä huolimatta jos nyt katsomme tulevaisuuteen ja jos kehityksen lähettiläät uskovat omaa mainospuhettaan, jos he uskovat, ettei heidän valitsemalleen edistyksen mallille ole vaihtoehtoa, silloin heidän on väistämättä tapettava ja tapettava suuria joukkoja, jotta heidän tiensä toteutuisi.

Kun uutiset vähitellen valuvat tietoisuuteen, näyttää selvältä, että tappaminen on jo käynnissä.”

Tämä sama konsepti on nyt käytössä myös EU:ssa. Vihaa lietsotaan ja ensimmäiset ihmiset, jotka rodullisin perustein aiotaan pudottaa kyydistä, ovat romanit. Muitakin vihatuita ja unohdettuja on. Jotenkin tähän samaan kuvaan sopii erittäin hyvin myös pakkoruotsin vastustaminen.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkoja, Merkintöjä demokratiasta, Into Kustannus 2011)

Järjen ääni

Kun jo Suomessakin, jopa julkisuudessa, on alkanut kannunvalanta siitä pääsevätkö suomalaiset nuoret miehet hornetteineen tositoimiin. Onneksi sentään tänään aamu-tv:ssä kuultiin järjen ääni. Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri sanoi selvin sanoin, että nyt on jo ylitetty Libyassa sodan kynnys, kun on alettu taistelu maavoimia vastaan. Kysymys ei enää ole mistään lentokiellosta.

Visurin mukaan kapinat ja kansannousut Arabimaissa ovat osoitus siitä, että näiden maiden kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen lännen liittolaisina toimivista hallituksistaan. Kysymys ei siis ole pelkästään Libyasta.

Visurin mukaan vallan painopiste maailmassa on muuttumassa lännestä itään. Venäjä, Kiina ja Intia eivät ole olleet halukkaita hyökkäyksiin niin kuin tiedetään.

Suomen edun Visuri näki olevan rauhassa Euroopassa ja rauhassa vallankin pohjolassa. Suomen etu on myös pitää hyvä välejä sekä Saksaan että itään.

Naton kumppanuus ei Suomea velvoita mihinkään.

Suomalainen, hottentotti ja sekasikiö

Luutalo.

Lapsena minua kiusattiin koulussa. Värivikaisen silmäni takia minua sanottiin kierosilmäksi ja samasta syystä väitettiin, että minut on aamuyöstä tehty ja kusta päässyt väliin. Isääni haukuttiin kiinalaiseksi ja minua itseäni huudeltiin punikinkakaran ohella sekasikiöksi. Tämä tietysti vaikutti identiteettini muodostumiseen.

Suomalaisuus minulle on ennen muuta tämä maa, äidinkieli ja lippu. Muutahan meillä ei enää oikein jäljellä ole, koska itsenäisyys luovutettiin EU:lle, vaikka minä ja moni muu sitä ankarasti vastustimmekin. Olin mukana tilaisuudessa, missä perustettiin Suomeen EU:n vastainen liike. Olin vuonna 1991 mukana järjestämässä seminaaria Silmät auki Euroopassa, missä visioidut ennustukset siitä, miten unionin kanssa tulisi käymään, ovat lähes kaikki toteutuneet.

Suomen kieli on ollut minulle erityisen rakas jo lapsena. Opin lukemaan viiden vanhana ja silloin kirjoitin myös ensimmäiset runoni. Isona minusta piti tulla opettaja, joka kirjoittaa kesäisin runoja. Aivan ensimmäisiä ammatinvalintojani, jo silloin, kun en osannut ärrää sanoa, oli naismaisteri, koska suvussamme oli ollut sellaisia. Elias Lönnrot on minun mummuni mummun viides serkku.

Suomalaisia juuria minulta siis löytyy. Kaukainen esi-isäni oli Sune von Ille. Illet omistivat aikoinaan Korsholman linnan Ahvenanmaalla. Siitä eteenpäin suku ulottuu Saksan ja Ranskan ruhtinaisiin ja kuninkaisiin asti. Tämän lisäksi minussa virtaa ainakin ruotsalaista ja venäläistä verta.

Mutta varmaan perimästäni löytyy vielä paljon muutakin. Pohjoisen kansat kerääntyivät pahimman jääkauden ajaksi refugio-alueelle, mistä ne jään reunan vetäytyessä siirtyivät nykyisille paikoilleen. Suomessa olivat ennen suomalaisia jo saamelaiset ja kuten eräs saamelaisemäntä on todennut: Saamelaiset ovat onnistuneet huonosti suomalaisten kotouttamisessa, kun nämä vain ryyppäävät ja tappelevat.

Joidenkin ruumiinrakenteeseeni liittyvien seikkojen perusteella minulla on myös syytä olettaa, että kaukainen esi-isäni on ollut hottentotti. Carl von Linné piti hottentotteja puuttuvana renkaana apinan ja ihmisen välillä. Ja jotta pakka menisi tarpeeksi sekaisin, niin kaikkien meidän alkukotihan on ollut jossain Afrikan mutkassa, joka silloin mannerlaattojen liikkuessa sijaitsi noin Ranskan korkeudella.

Tällaista kaikkea minusta löytyy, kun ajattelen, kuka minä olen. Olen myös asunut joitakin vuosia Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, joten ainakin jollain tasolla tunnen sekä Saksan että Venäjän kotimaikseni. Olen siis myös maailman kansalainen.

Ennen muuta olen kuitenkin maailmankaikkeuden kansalainen. Johtuen panteistisesta maailmankatsomuksestani tunnen olevani osa kaikkeutta. Minä olen kaikki. Kaikki on minussa.

Siksi en voi vain vierestä katsoa, kun muut kärsivät.

Puskaryssä, anteeksi, pensasvenäläinen

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, otsikossa anoppini käyttämä.

Meillä kaikilla on oma mielikuvamme venäläisistä ja niitähän riittää, niin nimiä kuin venäläisiäkin. Tällä hetkellä Venäjän väkimäärä on noin 142 miljoonaa.

Käsitys heistä vaihtelee puhujan ja suhdanteiden mukaan. Venäläinen on tunteellinen, kaihoisa, sivistynyt ja hienostunut tai raaka, kiero, ovela ja häijy. Ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi, sanottiin ennen.

Ulkomuodoltaan venäläinen musikka on tappuratukkainen, vaalea, lyhyenläntä perunanenä, joka kulkee kasakkapaidassa ja nahkasaappaissa pajupilliä soitellen. Naiset puolestaan muistuttavat venäläisiä maatuskanukkeja, ovat runsaita, touhukkaita ja jämeriä. Heidän tiukassa komennossa miehet vodkansa ryyppäävät ja purevat suolakurkkua päälle.

Kun Pietarin metron liukuportaissa laskeutuu parisataa metriä maan alle, on hyvää aikaa tarkastella vastaantulevia ihmisiä, joita riittää ja riittää. Ylläkuvatun kaltaisia ihmisiä siellä ei juuri vastaan tule. Tumma on vallitsevin väri niin kuin se on ihmisen perimässä yleensä, samoin kuin ruskeasilmäisyys. Miehet ovat komeita kuin etelämaalaiset. Naiset hoikkia, viimeisen päälle pukeutuneita, meikattuja ja kammattuja. Ainoa ryysyläinen joukossa olen minä.

Neuvostoliiton kansojen ystävyyteen perustuva sulatusuuni on toiminut ja osansa lopputulokseen lienee myös Stalinin suorittamilla pakkosiirroilla. Suurkaupunkeihin väki virtaa kaikkialla ja kaikkialta paremman elämän toivossa.

Viimeksi kävin Pietarissa neljä vuotta sitten. Sen jälkeen kaupunkiin on tullut paljon lisää pilvenpiirtäjiä, kauppoja ja palveluita. Palatseja on kunnostettu. Kauppoja ja liikekeskuksia on kaukana laitakaupungeissa asti. Autoja on ruuhkiksi asti ja limusiineja joka lähtöön. Parhaillaan kiinalaiset rakentavat valtavaa, nykymodernia, liikekeskusta nimeltä Itämeren helmi: Sen helmi on jo valmis ja vähintään Kiasman kokoinen.

Neljä vuotta sitten Gostynyi Dvorin takana oli köyhien markkinat, jotka ulottuivat Nevskiltä Dostojevskin kuuluisalle Heinätorille saakka. Nyt nämäkin kauppiaat ovat siirtyneet sisätiloihin, pitkään kunnostettuun kaarikäytävään, missä haisevat kiinalaiset pakkauskaasut.

Gostynyi Dvorin 1700-luvulla rakennetut kauppakäytävät kulkevat kahdessa kerroksessa kokonaisen korttelin ympäri ja liikkeitä löytyy yli 300. Sen kaupat ovat toinen toistaan kalliimpia. Osviittaa antakoon pienistä paloista koottu Miron taulua muistuttava nahkalaukku, jonka hinta pyöri siinä 4000 euron kieppeillä.

Medvedevin valtakunta kokous- ja konferenssitiloineen löytyy kehätien varrelta matkalla Pietarhoviin. Sekin on vanha palatsi - noin neljän eduskuntatalon kokoinen. Sitä ympäröivät laajat viherkentät ja panssariaidat. Lähistöllä on residenssejä, joissa voidaan majoittaa suurempikin joukko valtionpäämiehiä luksustaloissa.

Riitti siinä ihmettelemistä 10-vuotiaalla, joka teki meille matkaseuraa. Ainakin hänen silmissään kaikki oli suurta, jollei peräti mahtavaa. Käytiin Pietarhovissa, Eremitaasissa ja Iisakinkirkossa, missä ei enää ollut Foucault'n heiluria. Se oli poistettu Neuvostoliiton kaaduttua, koska pappien mukaan kirkon keskikupolissa voi asustaa vain Pyhä Henki, jolla ei ole mitään tekemistä maapallon pyörimisen kanssa.

Jotenkin tuli siinä mieleeni, että kaikkien niiden, jotka epäilevät Venäjän suurvalta-asemaa kuten Jyrki Katainen, kannattaisi mennä ekskursiolle vaikka vain Pietariin, missä on pelkästään saman verran asukkaita kuin koko Suomessa yhteensä - virallisen arvion mukaan.

Kun tultiin Suomen puolelle, näytti kaikki kovin vaatimattomalta. Tie kuin perunapelto kiemurteli kylästä toiseen. Kylttejä ei tietenkään oltu vaivauduttu laittamaan venäjäksi. Ei yhtään tervetulotoivotusta edes. Mitäpä turhia. Rekkojakin näkyi enää varsin niukasti neljän vuoden takaiseen. Poliitikot kunnostavat mieluummin teitä ja ratoja sinne, missä heidän äänestäjänsä ovat kuin sinne, missä on Suomen toiseksi tärkein kauppakumppani.

Kotona katson sähköpostini ja huomaan samalla Naamakirjassa yleläisen toimittajan valittaneen työrauhan puutetta kaikkien vaatimusten ja uudistusten keskellä. Silti uskallan ihmetellä, miten vähän meille nykyisin kerrotaan Venäjästä. Jokin on pahasti pielessä, kun Moskovasta piti kirjeenvaihtaja laittaa pellolle syytä sen kummemmin kertomatta. Uutisten puutteesta se tuskin johtui.