Suomi ja Paavo Arhinmäen kehnot selitykset

Terävä ja kova, mutta sininen on Pohjolan valo. Varjot mustia. Kylmä aurinko.

Pari viikkoa Bodenseellä ja on kuin palaisi niityltä Hannun ja Kertun synkkään metsään noidan mökille.

Parhaan ensiraportin Suomen asioista antaa posteljooni, joka nauraa räkättää Paavo Arhinmäen puheille: ”Vielä koskaan minun elämäni aikana ei ole köyhille annettu satasta. Ei koskaan minun elämäni aikana köyhät ole saaneet satasta. Niin se sanoi ja hullukin ymmärtää, että kun se sama raha otetaan muista tuista ja inflaatio syö loput, ei köyhälle jää käteen kuin mätä ja haiseva lahna. Ja mikä sen elämän aika sitten on?! Vähemmän kuin puolet minun elämäni ajasta. Parempiakin aikoja olen nähnyt”, halveksi posteljooni.

”Ja se Risikko omien puheittensa mukaan hyppi tasajalkaa, kun sai niin mieluisen ministerinpallin. Kyllä sillä palkalla kannattaakin jo hyppiä”, kirosi posteljooni, joka jakaa ylitöinään myös mainoksia saadakseen edes vähän voita leipänsä päälle. ”Siitäkin jää sitten entistä vähemmän korvausta, kun bensan hinta nousee ennätyslukemiin”, posteljooni kirosi: ”Taidan lopettaa, kun siitä ei nytkään saa kuin kaksikymppiä kuussa", hän raivosi.

Turussa avattiin radio ensimmäisen kerran ja pantiin heti kiinni, kun kuultiin ensimmäinen Zys, joka meillä sekuntiakin lyhyempi aikayksikkö.

Televisiouutiset ovat sietämätöntä katsottavaa Saksan ja vallankin Hollannin uutisten jälkeen, missä sentään pysytään tiukasti asiassa ilman hallituksen manipuloivaa pukinsorkkaa ja kulutukseen yllyttävää tekstimainontaa.

Suurin pettymys oli kuitenkin Vasemmistoliiton osallistuminen hallitukseen ilman mitään parannuksia köyhän elämään. Vanhuksien elämää vaikeutetaan huonontamalla Kelan lääkekorvauksia. Bensan ja öljyn hintojen korotukset nostavat elämisen kustannukset niin korkealle, ettei köyhä enää niihin yllä. Tästä näkee, että vasemmisto tietää vain kaiken hinnan, mutta ei minkään arvoa.

Kovin vaisuilta tuntuivat Paavo Arhinmäen moraliteetit todellisuuden rinnalla. Politiikka pitää kyetä perustelemaan tosiasioissa eikä moraalisilla peitetarinoilla vastuusta ja sen kantamisesta, joka parhaimmillaankin merkitsee vain omaa etua ja ministerin erinomaista palkkaa ja veronmaksajien rahojen jakamista mulle ja mun kaverille: ”Saavat ainakin Karkkiharmonikat vähän enemmän rahaa”, perusteli muudan edunsaaja vasemmiston hallitukseen menoa Claes Anderssonin aikaan.

Stalinismikin tuntuu edelleen olevan hyvissä voimissa, kun toisinajattelijoita uhkaillaan.

Ja paskat. Kiitti mulle riitti. Toivotan tovereille onnea valitsemallaan tiellä. Puolueesta en voi erota, kun en ole siihen koskaan kuulunutkaan. Hetken harkitsin liittymistä ennen vaaleja, mutta nyt on tilit selvät: Mitäpä minä heistä, kun eivät hekään minusta.

"Demokratia: Kuka se on? Koska se on kkotona?"

Kuva: Arundhati Roy

”Eilen illalla eräs ystäväni Vadodarasta soitti. Itkien. Viidessätoista minuutissa hän sai selitettyä, mistä oli kyse. Juttu ei ollut kovin mutkikas. Paitsi että hänen ystävänsä Sayeeda oli joutunut mellakoitsijoiden kynsiin. Paitsi että tämän vatsa oli revitty auki ja tungettu täyteen palavia riepuja. Paitsi että hänen kuoltuaan joku oli kaivertanut ¨Om¨ hänen otsaansa.” Näin kirjoittaa kirjailija ja kansalaisaktivisti Arundhati Roy kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkaa.

Tapaus liittyy niihin mellakoihin, jotka järjestettiin sen jälkeen, kun 58 hindupyhiinvaeltajaa oli kuollut junavaunun tuhopoltossa helmikuussa 2002. Mellakat alkoivat välittömästi ja Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin elävältä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan. Muslimiväestö ajettiin gettoihin, ja ryhmästä tuli taloudellisesti ja sosiaalisesti hyljeksitty, mitä se on edelleen. Gujaratissa uskontokuntien välit ovat aina olleet kireät. Mellakoita on ollut ennenkin. Mutta tämä ei ollut mellakka. Tämä oli kansanmurhana pidettävä verilöyly, ja vaikka uhrien määrä oli huomattavasti pienempi verratuna vaikkapa Ruandan, Sudanin tai Kongon kauhuihin, Gujaratin verilöyly suunniteltiin julkiseksi spektaakkeliksi, jonka tavoitteista on mahdoton erehtyä. Kyseessä oli julkinen varoitus muslimikansalaisille maailman suosikkidemokratian hallitukselta”, kirjoittaa Roy.

Hän kertoo esseessään siitä, miten fasismi on painanut syvän jalanjäljen Intiaan. Ja ”vaikka voimmekin kiittää USA:n presidenttiä ja terrorismin vastaista liittoutumaa fasismin karmivaa rantautumista suosivan kansainvälisen ilmapiirin luomisesta, emme voi sälyttää muiden harteille sitä, että fasismi on jo vuosia muhinut intialaisten julkisessa ja yksityisessä elämässä”, hän sanoo.

Intialainen nationalismi on entistä enemmän alkanut tarkoittaa hindunationalismia, joka ei määrittele itseään omanarvontunnon ja itsekunnioituksen vaan toista kohtaan tunnetun vihan kautta. Ja tämä toinen on Pakistanin lisäksi kaikki muslimit.

”Fasismin vastustamiseksi on tarjottava kanavia satojen, ympäri maata ulottuvien vastarintaliikkeiden lukemattomille äänille, jotka kertovat todellisista asioista: velkaorjuudesta, avioliitonsisäisistä raiskauksista, sukupuolisyrjinnästä, naisten palkoista, ydinjätteen kätkemisestä, kestämättömästä kaivostoiminnasta, kutojien kurjuudesta ja viljelijöiden itsemurhista. Fasismia vastustetaan vastustamalla syrjäytymistä, riistoa ja kurjimman köyhyyden hellittämätöntä arkipäivän väkivaltaa”, kirjoittaa Roy:

”Valitettavasti mitään pikaparannusta ei ole. Fasismi itsessään voidaan torjua ainoastaan, jos kaikki sen raivostuttamat ihmiset sitoutuvat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen koko närkästyksensä voimalla.

Olemmeko jo valmiit pinkaisemaan lähtötelineistämme? Olemmeko valmiit, me miljoonat ihmiset, tukemaan asiaamme paitsi kaduilla myös työpaikoilla, koulussa ja kotona jokaisella tekemällämme päätöksellä ja valinnalla?

Vai emmekö ihan vielä…?

Jos emme, sitten vuosien perästä, kun muu maailma on alkanut karsastaa meitä (niin kuin sen kuuluisi), mekin opimme tavallisten Hitlerin Saksan kansalaisten tavoin tunnistamaan inhontunteen toisten ihmisolentojen katseessa. Myös meidän on mahdoton katsoa lapsiamme silmiin, koska häpeämme sitä mitä teimme ja mitä emme tehneet. Häpeämme sitä, minkä annoimme tapahtua.

Sellaisia me olemme. Intiassa. Taivas auttakoon meitä selviämään läpi yön”, päättää Arundhati Roy esseensä.

Entä me? Suomessa, kysyn minä.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkaa, Merkintöjä demokratiasta, suom. Risto Tiittula, Into Kustannus 2011)

Järjen ääni

Kun jo Suomessakin, jopa julkisuudessa, on alkanut kannunvalanta siitä pääsevätkö suomalaiset nuoret miehet hornetteineen tositoimiin. Onneksi sentään tänään aamu-tv:ssä kuultiin järjen ääni. Valtiotieteen tohtori Pekka Visuri sanoi selvin sanoin, että nyt on jo ylitetty Libyassa sodan kynnys, kun on alettu taistelu maavoimia vastaan. Kysymys ei enää ole mistään lentokiellosta.

Visurin mukaan kapinat ja kansannousut Arabimaissa ovat osoitus siitä, että näiden maiden kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen lännen liittolaisina toimivista hallituksistaan. Kysymys ei siis ole pelkästään Libyasta.

Visurin mukaan vallan painopiste maailmassa on muuttumassa lännestä itään. Venäjä, Kiina ja Intia eivät ole olleet halukkaita hyökkäyksiin niin kuin tiedetään.

Suomen edun Visuri näki olevan rauhassa Euroopassa ja rauhassa vallankin pohjolassa. Suomen etu on myös pitää hyvä välejä sekä Saksaan että itään.

Naton kumppanuus ei Suomea velvoita mihinkään.

Suomalainen, hottentotti ja sekasikiö

Luutalo.

Lapsena minua kiusattiin koulussa. Värivikaisen silmäni takia minua sanottiin kierosilmäksi ja samasta syystä väitettiin, että minut on aamuyöstä tehty ja kusta päässyt väliin. Isääni haukuttiin kiinalaiseksi ja minua itseäni huudeltiin punikinkakaran ohella sekasikiöksi. Tämä tietysti vaikutti identiteettini muodostumiseen.

Suomalaisuus minulle on ennen muuta tämä maa, äidinkieli ja lippu. Muutahan meillä ei enää oikein jäljellä ole, koska itsenäisyys luovutettiin EU:lle, vaikka minä ja moni muu sitä ankarasti vastustimmekin. Olin mukana tilaisuudessa, missä perustettiin Suomeen EU:n vastainen liike. Olin vuonna 1991 mukana järjestämässä seminaaria Silmät auki Euroopassa, missä visioidut ennustukset siitä, miten unionin kanssa tulisi käymään, ovat lähes kaikki toteutuneet.

Suomen kieli on ollut minulle erityisen rakas jo lapsena. Opin lukemaan viiden vanhana ja silloin kirjoitin myös ensimmäiset runoni. Isona minusta piti tulla opettaja, joka kirjoittaa kesäisin runoja. Aivan ensimmäisiä ammatinvalintojani, jo silloin, kun en osannut ärrää sanoa, oli naismaisteri, koska suvussamme oli ollut sellaisia. Elias Lönnrot on minun mummuni mummun viides serkku.

Suomalaisia juuria minulta siis löytyy. Kaukainen esi-isäni oli Sune von Ille. Illet omistivat aikoinaan Korsholman linnan Ahvenanmaalla. Siitä eteenpäin suku ulottuu Saksan ja Ranskan ruhtinaisiin ja kuninkaisiin asti. Tämän lisäksi minussa virtaa ainakin ruotsalaista ja venäläistä verta.

Mutta varmaan perimästäni löytyy vielä paljon muutakin. Pohjoisen kansat kerääntyivät pahimman jääkauden ajaksi refugio-alueelle, mistä ne jään reunan vetäytyessä siirtyivät nykyisille paikoilleen. Suomessa olivat ennen suomalaisia jo saamelaiset ja kuten eräs saamelaisemäntä on todennut: Saamelaiset ovat onnistuneet huonosti suomalaisten kotouttamisessa, kun nämä vain ryyppäävät ja tappelevat.

Joidenkin ruumiinrakenteeseeni liittyvien seikkojen perusteella minulla on myös syytä olettaa, että kaukainen esi-isäni on ollut hottentotti. Carl von Linné piti hottentotteja puuttuvana renkaana apinan ja ihmisen välillä. Ja jotta pakka menisi tarpeeksi sekaisin, niin kaikkien meidän alkukotihan on ollut jossain Afrikan mutkassa, joka silloin mannerlaattojen liikkuessa sijaitsi noin Ranskan korkeudella.

Tällaista kaikkea minusta löytyy, kun ajattelen, kuka minä olen. Olen myös asunut joitakin vuosia Neuvostoliitossa ja DDR:ssä, joten ainakin jollain tasolla tunnen sekä Saksan että Venäjän kotimaikseni. Olen siis myös maailman kansalainen.

Ennen muuta olen kuitenkin maailmankaikkeuden kansalainen. Johtuen panteistisesta maailmankatsomuksestani tunnen olevani osa kaikkeutta. Minä olen kaikki. Kaikki on minussa.

Siksi en voi vain vierestä katsoa, kun muut kärsivät.