Ahdasmielisyys voitti - demokratia hävisi

Varsin usein on vaalien jälkeen kuultu tyhjänpäivänen väite: Demokratia voitti.

Mutta onko näin? Voidaanko kutsua demokratian voitoksi sitä, että ahdasmieliset voittivat. (Hitlerkin voitti vaaleissa.)

Tähän kilpistyy suomalainen demokratia: ”Viime sunnuntaina eduskuntapuolueiden puheenjohtajat saapuivat televisioituun haastattelutilaisuuteen Helsingin Musiikkitaloon. Kahdeksan rekisteröidyn pienpuolueen edustajille kutsua ei lähetetty. Köyhien asialla -puolueen johtaja Terttu Savola saapui kuitenkin paikalle, mutta hänet vietiin Helsingin Kisahallin putkaan.” Näin asiasta kertoi Hymy.

Media teki gallupeineen ankaraa kampanjaa suosikkiensa puolesta ja tavoitteena oli koko vasemmiston hävittäminen.

Demokratia ja parlamentarismi eivät ole sama asia. Demokratia on muoto, joka ei kerro vielä mitään sen sisällöstä.

Jos otetaan huomioon median myötämielisyys, vaalirahoituksen suuret erot ja äänestysprosentti, lukemat asettuvat varsin erilaisiin suhteisiin. Ne, jotka nyt riemuitsevat olevansa enemmistö, eivät sitä todellisuudessa ole.

Näkemys demokratiasta vain jonain äänestystuloksena on varsin ohut käsitys itse asiasta. Tämä on sanan demokratia kovertamista tyhjäksi sen merkityksestä.

Missä on taloudellinen demokratia? Kun demokratia ja vapaat markkinat sulautuvat yhteen ahneeksi eläimeksi, jonka lyhyt ajatus on vain voittojen maksimoiminen, on demokratia kaluttu luita myöden ja luitakin jo jauhetaan.

Ennen kuin on liian myöhäistä, ihmisten pitäisi taistella takaisin demokratia. Nykyinen demokratia on vain irvikuva demokratiasta. Ja kysyä sopii, voiko hallitus, joka ajattelee vain omaa lyhytnäköistä selviytymistään ja kvartaalin mittaisen aikavälin hyödyn repimistä, tarjota todellista demokratiaa.

Nykydemokratiaa tarkasteltaessa pitäisi myös muistaa, että maamme itsemääräämisoikeus on siirretty kauas ihmisistä ja eduskunnasta on tullut lähes kumileimasin.

Todellinen demokratia on ihmisten välistä tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta yhteiskunnan kaikilla aloilla. Todellinen demokratia tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden vaikuttaa.

Aivot pesty

Sain tämän kuvan Mannerheim ja Hitler, kun googletin sanaa aivopesu, joten älkää minua syyttäkö.

Paljon liikkuvat ihmiset kuuluvat onnellisiin menestyjiin. Raha ei ole niinkään tärkeää. Tällaisesta tutkimustuloksesta kertoi eilen kokoomuksen Ylen uutiset. Otos taisi olla 1000 ihmistä.

Minäkin olen tutkinut ihan tässä lähipiirissäni.

Onnellisiin menestyjiin kuuluvat ne, jotka saavat joka päivä munaa. Rahaa ei tarvita, koska se olisi epäkäytännöllistä. No pahimmassa tapauksessa riittää kyllä kolikkopötkö.

Onnellisiin menestyjiin kuuluvat ne, joilla on jääkaapissa muutakin kuin valo. Tähän kyllä tarvitaan vähän rahaa, mikä saattaa pilata tuon aidon onnen tunteen, mikä syntyy liikkumalla.

Onnellisiin menestyjiin kuuluvat eittämättä myös ne ihmiset, jotka saavat janonsa sammutettua. Tähän ei tarvita rahaa: kesällä voi juoda järvestä ja talvella sulattaa lunta.

Onnellisiin menestyjiin kuuluvat myös ne, joilla on katto pään päällä ja ainakin kierrätyskeskuksesta haetut casuaalit vaatteet. Tähänkään ei rahaa tarvita, sillä aina voi loisia jonkun nurkissa. Kesällä veneen alla on vilpoista ja raikas, terveellinen ilma.

Ennen puhuttiin nollatutkimuksista, joihin oli porvareiden mukaan erikoistunut erityisesti Tampereen yliopisto. Siellä kaikenlaiset risuparrat tutkivat rahan voimaannuttavaa vaikutusta. Kuka porvari nyt rahaa tarvitsisi, riittää kun sitä on tarpeeksi tai ainakin vähän yli. Mielellään helvetin paljon, jos ihan rehellisiä ollaan.

Ylen tarkoitus tällä liikuntatutkimuksella oli ilmeisesti aivopestä ihmisiä uskomaan, että rahataloudessa voi elää ilman rahaa, kunhan liikkuu tarpeeksi. Köyhä tietää kokemuksesta, että ilman rahaa on parempi maata pimeässä peiton alla hiljaa, ettei kulu minkäänlaista energiaa. Se on ekologista ja tekee onnelliseksi, koska peiton alla voi kuitenkin pitää omaa kivaa.

Netistä kun löytyy kaikenlaisia tutkimuksia ja testejä, kokeilin onnellisuustestiä ja sain varsin oivan vastauksen: ”Ymmärrät että elämä koostuu myötä- ja vastamäistä, joten otat ilon irti ensiksi mainituista. Osaat arvostaa elämän pieniäkin iloja, ja pyrit elämään hyvää arkea. Et hermostu turhasta etkä kanna kaunaa tai janoa kostoa, mikä sekin lisää onnellisuuttasi. Luotat parempaan huomiseen ja hymyilet vapaasti silloin kuin hymyilyttää. Olet siis tasapainoisella tavalla onnellinen!” (Emma Suominen)


Testin voi tehdä täällä.

"Demokratia: Kuka se on? Koska se on kkotona?"

Kuva: Arundhati Roy

”Eilen illalla eräs ystäväni Vadodarasta soitti. Itkien. Viidessätoista minuutissa hän sai selitettyä, mistä oli kyse. Juttu ei ollut kovin mutkikas. Paitsi että hänen ystävänsä Sayeeda oli joutunut mellakoitsijoiden kynsiin. Paitsi että tämän vatsa oli revitty auki ja tungettu täyteen palavia riepuja. Paitsi että hänen kuoltuaan joku oli kaivertanut ¨Om¨ hänen otsaansa.” Näin kirjoittaa kirjailija ja kansalaisaktivisti Arundhati Roy kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkaa.

Tapaus liittyy niihin mellakoihin, jotka järjestettiin sen jälkeen, kun 58 hindupyhiinvaeltajaa oli kuollut junavaunun tuhopoltossa helmikuussa 2002. Mellakat alkoivat välittömästi ja Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin elävältä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan. Muslimiväestö ajettiin gettoihin, ja ryhmästä tuli taloudellisesti ja sosiaalisesti hyljeksitty, mitä se on edelleen. Gujaratissa uskontokuntien välit ovat aina olleet kireät. Mellakoita on ollut ennenkin. Mutta tämä ei ollut mellakka. Tämä oli kansanmurhana pidettävä verilöyly, ja vaikka uhrien määrä oli huomattavasti pienempi verratuna vaikkapa Ruandan, Sudanin tai Kongon kauhuihin, Gujaratin verilöyly suunniteltiin julkiseksi spektaakkeliksi, jonka tavoitteista on mahdoton erehtyä. Kyseessä oli julkinen varoitus muslimikansalaisille maailman suosikkidemokratian hallitukselta”, kirjoittaa Roy.

Hän kertoo esseessään siitä, miten fasismi on painanut syvän jalanjäljen Intiaan. Ja ”vaikka voimmekin kiittää USA:n presidenttiä ja terrorismin vastaista liittoutumaa fasismin karmivaa rantautumista suosivan kansainvälisen ilmapiirin luomisesta, emme voi sälyttää muiden harteille sitä, että fasismi on jo vuosia muhinut intialaisten julkisessa ja yksityisessä elämässä”, hän sanoo.

Intialainen nationalismi on entistä enemmän alkanut tarkoittaa hindunationalismia, joka ei määrittele itseään omanarvontunnon ja itsekunnioituksen vaan toista kohtaan tunnetun vihan kautta. Ja tämä toinen on Pakistanin lisäksi kaikki muslimit.

”Fasismin vastustamiseksi on tarjottava kanavia satojen, ympäri maata ulottuvien vastarintaliikkeiden lukemattomille äänille, jotka kertovat todellisista asioista: velkaorjuudesta, avioliitonsisäisistä raiskauksista, sukupuolisyrjinnästä, naisten palkoista, ydinjätteen kätkemisestä, kestämättömästä kaivostoiminnasta, kutojien kurjuudesta ja viljelijöiden itsemurhista. Fasismia vastustetaan vastustamalla syrjäytymistä, riistoa ja kurjimman köyhyyden hellittämätöntä arkipäivän väkivaltaa”, kirjoittaa Roy:

”Valitettavasti mitään pikaparannusta ei ole. Fasismi itsessään voidaan torjua ainoastaan, jos kaikki sen raivostuttamat ihmiset sitoutuvat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen koko närkästyksensä voimalla.

Olemmeko jo valmiit pinkaisemaan lähtötelineistämme? Olemmeko valmiit, me miljoonat ihmiset, tukemaan asiaamme paitsi kaduilla myös työpaikoilla, koulussa ja kotona jokaisella tekemällämme päätöksellä ja valinnalla?

Vai emmekö ihan vielä…?

Jos emme, sitten vuosien perästä, kun muu maailma on alkanut karsastaa meitä (niin kuin sen kuuluisi), mekin opimme tavallisten Hitlerin Saksan kansalaisten tavoin tunnistamaan inhontunteen toisten ihmisolentojen katseessa. Myös meidän on mahdoton katsoa lapsiamme silmiin, koska häpeämme sitä mitä teimme ja mitä emme tehneet. Häpeämme sitä, minkä annoimme tapahtua.

Sellaisia me olemme. Intiassa. Taivas auttakoon meitä selviämään läpi yön”, päättää Arundhati Roy esseensä.

Entä me? Suomessa, kysyn minä.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkaa, Merkintöjä demokratiasta, suom. Risto Tiittula, Into Kustannus 2011)

Laulu punaisesta rubiinista

”Nyt hän sen tiesi.

Rakkaus on jotakin, josta muut eivät tiedä mitään. Rakkaus on jotakin yksinäistä.” Näihin sanoihin päättyy Agnar Myklen romaani Laulu punaisesta rubiinista.

Kirja ilmestyi Norjassa syksyllä 1956 ja jo helmikuussa 1957 Norjan poliisi vaati sen takavarikoimista ja kirjailijan ja kustantajan rankaisemisesta siveettömän kirjan julkaisemisesta. Oikeutta käytiin ja seuraavana keväänä Norjan Korkein Oikeus vapautti kirjan.

”Suomessa kirja ilmestyi syyskuussa 1957, Oikeusministeriö oli sitä mieltä, että toimenpiteisiin ei ole aihetta. Oikeuskansleri Olavi Honka kävi kuitenkin päälle: hänen mielestään epäsiveellisten julkaisujen ehkäisemisestä annettu laki vesittyy ellei toimenpiteisiin ryhdytä.

Niinpä Laulu punaisesta rubiinista määrättiin epäsiveellisenä takavarikoitavaksi. Raumalaisen kirjapainon varastossa olleet kirjat takavarikoitiin 15.10.1957. – Kaksi vuotta kestäneen prosessin jälkeen Korkein Oikeus tuomitsi Caius Kajannille (kustantaja) joko kolme kuukautta vankeutta tai 50 000 markkaa sakkoja, sekä valtiolle korvausta ´rikollisen toiminnan tuottamasta hyödystä 949 000 markkaa´- Caius Kajanti olisi valinnut vankeuden, mutta hänen juristinsa Julius Lagus esti aikeen: ´Et tee itsestäs sananvapauden marttyyria, jos et maksa, niin minä tulen linnan portille ja maksan, sisälle ne ei sua ota.

Takavarikoidut kirjat kuljetettiin poliisisaatossa Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksen pannuhuoneeseen ja Kajannin kertoman mukaan poliisit valvoivat konepistoolit käsissä kun 5002 kirjaa poltettiin autodafena uunissa, joka muistutti Auschwitzin uunia; polttaminen kesti yhdeksän tuntia.

Myöhemmin kävi ilmi, että kirjasta kopioituja seksikohtauksia myytiin monisteina suomalaisilla rautatieasemilla. Lisäksi kahdeksansataa kirjaa pelastui kustantajan varastoon. Sotainvalidien Veljesliiton toimihenkilöt saivat asiasta vihiä ja ostivat vähitellen koko erän. Kirjaa myytiin ovelta ovelle asevelihengessä liiton toiminnan tukemiseksi.” Näin kertoo Maria Alstedt Suuren Suomalaisen Kirjakerhon julkaiseman painoksen esipuheessa. Kustantaja Caius Kajanuksen maine puhdistui vasta vuonna 1970, kun presidentti Urho Kekkonen armahti hänet.

Ollessani parhaassa murrosiässä kirja joutui myös minun ja ystävieni käsiin. Posket punaisina etsimme kirjasta talvipuutarhan tuoksuisia kohtauksia seksistä. Meille kirja oli mitä parhainta valistusta, jota ei silloin vielä asioista virallisesti annettu.

Kun nyt luen kirjaa uudestaan, huomaan että varsinaisen teeman rinnalla kulkee paljon tärkeämpi viesti, joka tuntuu tänä päivänä varsin ajankohtaiselta. Ehkä romaanin tärkein teema on sanottu tässä: "… Hitler oli luonut maahan järjestyksen, piti kurissa kommunistit ja muut kansanvillitsijät, oli kieltänyt lakkoilun… Ask nielaisi tyhjää, kun hän kuuli sanan järjestys. Äkkiarvaamatta Askille valkeni, että tuo käsite oli vaarallisista vaarallisin kaikkien käsitteiden joukossa, ja että hän koko elämänsä ajan kamppailisi sitä vastaan; järjestys-käsitteen suojaan verhoutuu pyyde ja pyrkimys hirmuvaltaan ja sortoon, järjestys-käsitteessä piilevät äkkikuolema ja verenvuodatus ja terrori, järjestys-käsitteen kintereillä nelistää Ilmestyskirjan hallava hevonen, jonka selässä istuu Kuolema, ja jota Tuonela seuraa, ja jolle on annettu valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla."

Myös tänään kuulee entistä useammin vaatimuksia järjestyksestä. Historialla on tapana toistaa itseään.

Saman puolesta puhuvat kirjan alkusanat:

”Aikani vaati minua näyttämään passini ja tahtoi ottaa sormenjälkeni.

Mutta henkilöllisyyteni oli salattu.
Aikani suoritti minulle ruumiintarkastuksen.
Hellyyttäni se ei löytänyt.

Palvovatko tulevaisuuden nuoret kerran Maata?
Meitä ei yhdistä kaukaisten kiertotähtien kaipuu.
Meitä yhdistää kaipuu saada tuntea toistemme kämmenpohjat.

Lukekaa tämä kirja kahdesti.
Sillä on näet oma viestinsä.”



(Agnar Mykle, Laulu punaisesta rubiinista, suom. Olli Nuorto, Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1995)