Näytetään tekstit, joissa on tunniste fasismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fasismi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kun sanatkin varastetaan


Pyydän nyt heti aluksi anteeksi niiltä lukijoiltani, jotka eivät pidä siitä, että minä vien heidät Intiaan. Olen taas katsonut Kravun kääntöpiiriä ja lukenut intialaista kirjailijaa Arundhati Royta.

Kravun kääntöpiirissä kerrottiin Kalkutan kosteikosta, johon virtaavat kaikki ihmisten jätteet ja myös teollisuuden päästöt. Siinä jäteviemärissä kasvatetaan suuret määrät kaloja ja vihanneksia. Haju on sanoinkuvaamaton, mutta niin kuin Arundhati Roy sanoo: Intiassa on väärin, jos joet laskevat mereen. Vesi menee ikään kuin väärään paikkaan ja hukkaan.

Maahan rakennetaan viivasuoria moottoriteitä, jotta uudella pikkuautolla päästäisiin ajamaan edestakaisin. Nano on hallituksen lahja tai lahjus uudelle keskiluokalle niin kuin Folkkari aikoinaan kansallissosialisteille. Hitlerin radion, josta voi aina kuulla suuren johtajan äänen, on korvannut Bollywood ja sen tarjoilema oopiumi.

Kaikkialle rakennetaan patoja, louhitaan, kaivetaan, rouhitaan, ryövätään, rakennetaan ja ryöstetään. Puskutraktoreilla työnnetään köyhät kaatopaikkojen päälle ja slummeihin. Heidät näännytetään nälkään, koska heidän maansa sijaitsevat uuden taivaskansan rikkauksien päällä. Köyhät kelpaavat korkeintaan mikrolainojen mannekiineiksi ja kuten suomalainen brändin tekijä sanoi: Köyhiä, mutta onnellisia.

Tätä he kutsuvat kehitykseksi, kasvuksi ja edistykseksi. Se on taloudellista determinismiä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Se on kasvua, jonka vastustajien sanotaan olevan epäisänmaallisia ja kehityksen vastustajia. Ne jotka puhuvat luonnonsuojelusta ja ympäristöstä ovat edistyksen vihamiehiä.

Roy sanoo asian vielä pelkistetymmin: Kasvuun liittyy vaatimus kansallisesta eheydestä ja edistyksestä, mikä suoraan sanottuna tarkoittaa vapaakauppaa ja fasismia.

Minäkin esitän nyt postmodernin kysymyksen voiko Auschwitzin jälkeen olla runoutta. Viekö todellisuus voiman eeppiseltä kerronnalta. Pitäisikö palata runouteen ja tiiviiseen sanomaan. Vai pitäisikö ulvoa kuin susi, jotta tulisi kuulluksi.

Jolla on sana sillä on valta. Juuri siksi meidän sanamme yritetään täyttää uusilla merkityksillä. Juuri siksi luodaan uusia sanoja, jotka täytetään vanhoilla merkityksillä. Sanoilla meitä johdetaan ja sanoilla meitä manipuloidaan.

Osmanien Turkissa tekemässä kansanmurhassa (jota ei ole vieläkään tunnustettu) tapettiin puolitoista miljoonaa armenialaista. Juuri ennen sitä Anatoliaan kerrottiin laskeutuneen valtavia heinäsirkkaparvia. Niitä pidettiin pahan enteenä ja sitä ne olivatkin.

Turkissa asia on edelleen tabu. Kun runoilija Hrant Dink rikkoi hiljaisuuden 2007 hänet tapettiin. Tämän teon suorittaneet valkolakit juhlivat yhä Turkissa. Tappouhkauksia ovat saaneet myös Orhan Pamuk, Elif Shafak ja monet muut, jotka ovat sanoneet, mitä ei pidä sanoa. Ajatelleet, mitä ei saa ajatella.

Olen juuri tullut vaarini haudalta Tavolan metsästä. Hänet haavoitettiin ja otettiin kiinni vapunpäivänä vuonna 1918. Hänet teloitettiin viisi päivää myöhemmin ja sotkettiin suohon. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen. Kun keskustelin asiasta suomalaisen natsin kanssa, hän sanoi minulle: Kerro, missä se hauta on, niin minä käyn kusemassa sille.

Arundhati Roy päättää esseensä Kuuntelen heinäsirkkoja: Kansanmurha, kieltäminen ja juhlinta sanoihin:

”Tukahduttaa”, ”Rampauttaa”, ”Virus”, ”vitsaus”, ”Eliminoida”, ”Nitistää”. Kyllä vain, joukkotuhonnan ajatus on ilmassa.

Ja ihmiset uskovat, että kun he joutuvat alttiiksi joukkotuhonnalle, heillä on oikeus pitää puoliaan. Se on ehdottomasti tarpeen.

Ehkä he ovat kuunnelleet heinäsirkkoja.”

Hyvää Vappua!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

"Demokratia: Kuka se on? Koska se on kkotona?"


Kuva: Arundhati Roy

”Eilen illalla eräs ystäväni Vadodarasta soitti. Itkien. Viidessätoista minuutissa hän sai selitettyä, mistä oli kyse. Juttu ei ollut kovin mutkikas. Paitsi että hänen ystävänsä Sayeeda oli joutunut mellakoitsijoiden kynsiin. Paitsi että tämän vatsa oli revitty auki ja tungettu täyteen palavia riepuja. Paitsi että hänen kuoltuaan joku oli kaivertanut ¨Om¨ hänen otsaansa.” Näin kirjoittaa kirjailija ja kansalaisaktivisti Arundhati Roy kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkaa.

Tapaus liittyy niihin mellakoihin, jotka järjestettiin sen jälkeen, kun 58 hindupyhiinvaeltajaa oli kuollut junavaunun tuhopoltossa helmikuussa 2002. Mellakat alkoivat välittömästi ja Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin elävältä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan. Muslimiväestö ajettiin gettoihin, ja ryhmästä tuli taloudellisesti ja sosiaalisesti hyljeksitty, mitä se on edelleen. Gujaratissa uskontokuntien välit ovat aina olleet kireät. Mellakoita on ollut ennenkin. Mutta tämä ei ollut mellakka. Tämä oli kansanmurhana pidettävä verilöyly, ja vaikka uhrien määrä oli huomattavasti pienempi verratuna vaikkapa Ruandan, Sudanin tai Kongon kauhuihin, Gujaratin verilöyly suunniteltiin julkiseksi spektaakkeliksi, jonka tavoitteista on mahdoton erehtyä. Kyseessä oli julkinen varoitus muslimikansalaisille maailman suosikkidemokratian hallitukselta”, kirjoittaa Roy.

Hän kertoo esseessään siitä, miten fasismi on painanut syvän jalanjäljen Intiaan. Ja ”vaikka voimmekin kiittää USA:n presidenttiä ja terrorismin vastaista liittoutumaa fasismin karmivaa rantautumista suosivan kansainvälisen ilmapiirin luomisesta, emme voi sälyttää muiden harteille sitä, että fasismi on jo vuosia muhinut intialaisten julkisessa ja yksityisessä elämässä”, hän sanoo.

Intialainen nationalismi on entistä enemmän alkanut tarkoittaa hindunationalismia, joka ei määrittele itseään omanarvontunnon ja itsekunnioituksen vaan toista kohtaan tunnetun vihan kautta. Ja tämä toinen on Pakistanin lisäksi kaikki muslimit.

”Fasismin vastustamiseksi on tarjottava kanavia satojen, ympäri maata ulottuvien vastarintaliikkeiden lukemattomille äänille, jotka kertovat todellisista asioista: velkaorjuudesta, avioliitonsisäisistä raiskauksista, sukupuolisyrjinnästä, naisten palkoista, ydinjätteen kätkemisestä, kestämättömästä kaivostoiminnasta, kutojien kurjuudesta ja viljelijöiden itsemurhista. Fasismia vastustetaan vastustamalla syrjäytymistä, riistoa ja kurjimman köyhyyden hellittämätöntä arkipäivän väkivaltaa”, kirjoittaa Roy:

”Valitettavasti mitään pikaparannusta ei ole. Fasismi itsessään voidaan torjua ainoastaan, jos kaikki sen raivostuttamat ihmiset sitoutuvat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen koko närkästyksensä voimalla.

Olemmeko jo valmiit pinkaisemaan lähtötelineistämme? Olemmeko valmiit, me miljoonat ihmiset, tukemaan asiaamme paitsi kaduilla myös työpaikoilla, koulussa ja kotona jokaisella tekemällämme päätöksellä ja valinnalla?

Vai emmekö ihan vielä…?

Jos emme, sitten vuosien perästä, kun muu maailma on alkanut karsastaa meitä (niin kuin sen kuuluisi), mekin opimme tavallisten Hitlerin Saksan kansalaisten tavoin tunnistamaan inhontunteen toisten ihmisolentojen katseessa. Myös meidän on mahdoton katsoa lapsiamme silmiin, koska häpeämme sitä mitä teimme ja mitä emme tehneet. Häpeämme sitä, minkä annoimme tapahtua.

Sellaisia me olemme. Intiassa. Taivas auttakoon meitä selviämään läpi yön”, päättää Arundhati Roy esseensä.

Entä me? Suomessa, kysyn minä.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkaa, Merkintöjä demokratiasta, suom. Risto Tiittula, Into Kustannus 2011)