Kun sanatkin varastetaan

Pyydän nyt heti aluksi anteeksi niiltä lukijoiltani, jotka eivät pidä siitä, että minä vien heidät Intiaan. Olen taas katsonut Kravun kääntöpiiriä ja lukenut intialaista kirjailijaa Arundhati Royta.

Kravun kääntöpiirissä kerrottiin Kalkutan kosteikosta, johon virtaavat kaikki ihmisten jätteet ja myös teollisuuden päästöt. Siinä jäteviemärissä kasvatetaan suuret määrät kaloja ja vihanneksia. Haju on sanoinkuvaamaton, mutta niin kuin Arundhati Roy sanoo: Intiassa on väärin, jos joet laskevat mereen. Vesi menee ikään kuin väärään paikkaan ja hukkaan.

Maahan rakennetaan viivasuoria moottoriteitä, jotta uudella pikkuautolla päästäisiin ajamaan edestakaisin. Nano on hallituksen lahja tai lahjus uudelle keskiluokalle niin kuin Folkkari aikoinaan kansallissosialisteille. Hitlerin radion, josta voi aina kuulla suuren johtajan äänen, on korvannut Bollywood ja sen tarjoilema oopiumi.

Kaikkialle rakennetaan patoja, louhitaan, kaivetaan, rouhitaan, ryövätään, rakennetaan ja ryöstetään. Puskutraktoreilla työnnetään köyhät kaatopaikkojen päälle ja slummeihin. Heidät näännytetään nälkään, koska heidän maansa sijaitsevat uuden taivaskansan rikkauksien päällä. Köyhät kelpaavat korkeintaan mikrolainojen mannekiineiksi ja kuten suomalainen brändin tekijä sanoi: Köyhiä, mutta onnellisia.

Tätä he kutsuvat kehitykseksi, kasvuksi ja edistykseksi. Se on taloudellista determinismiä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Se on kasvua, jonka vastustajien sanotaan olevan epäisänmaallisia ja kehityksen vastustajia. Ne jotka puhuvat luonnonsuojelusta ja ympäristöstä ovat edistyksen vihamiehiä.

Roy sanoo asian vielä pelkistetymmin: Kasvuun liittyy vaatimus kansallisesta eheydestä ja edistyksestä, mikä suoraan sanottuna tarkoittaa vapaakauppaa ja fasismia.

Minäkin esitän nyt postmodernin kysymyksen voiko Auschwitzin jälkeen olla runoutta. Viekö todellisuus voiman eeppiseltä kerronnalta. Pitäisikö palata runouteen ja tiiviiseen sanomaan. Vai pitäisikö ulvoa kuin susi, jotta tulisi kuulluksi.

Jolla on sana sillä on valta. Juuri siksi meidän sanamme yritetään täyttää uusilla merkityksillä. Juuri siksi luodaan uusia sanoja, jotka täytetään vanhoilla merkityksillä. Sanoilla meitä johdetaan ja sanoilla meitä manipuloidaan.

Osmanien Turkissa tekemässä kansanmurhassa (jota ei ole vieläkään tunnustettu) tapettiin puolitoista miljoonaa armenialaista. Juuri ennen sitä Anatoliaan kerrottiin laskeutuneen valtavia heinäsirkkaparvia. Niitä pidettiin pahan enteenä ja sitä ne olivatkin.

Turkissa asia on edelleen tabu. Kun runoilija Hrant Dink rikkoi hiljaisuuden 2007 hänet tapettiin. Tämän teon suorittaneet valkolakit juhlivat yhä Turkissa. Tappouhkauksia ovat saaneet myös Orhan Pamuk, Elif Shafak ja monet muut, jotka ovat sanoneet, mitä ei pidä sanoa. Ajatelleet, mitä ei saa ajatella.

Olen juuri tullut vaarini haudalta Tavolan metsästä. Hänet haavoitettiin ja otettiin kiinni vapunpäivänä vuonna 1918. Hänet teloitettiin viisi päivää myöhemmin ja sotkettiin suohon. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen. Kun keskustelin asiasta suomalaisen natsin kanssa, hän sanoi minulle: Kerro, missä se hauta on, niin minä käyn kusemassa sille.

Arundhati Roy päättää esseensä Kuuntelen heinäsirkkoja: Kansanmurha, kieltäminen ja juhlinta sanoihin:

”Tukahduttaa”, ”Rampauttaa”, ”Virus”, ”vitsaus”, ”Eliminoida”, ”Nitistää”. Kyllä vain, joukkotuhonnan ajatus on ilmassa.

Ja ihmiset uskovat, että kun he joutuvat alttiiksi joukkotuhonnalle, heillä on oikeus pitää puoliaan. Se on ehdottomasti tarpeen.

Ehkä he ovat kuunnelleet heinäsirkkoja.”

Hyvää Vappua!

Kaikki omaisuus on köyhiltä varastettua

Kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkoja Arundhati Roy kertoo uudenlaisesta separatismista, joka on valtaamassa maassa alaa: ”Tässä separatismin lajissa suhteellisen pieni määrä ihmisiä vaurastuu suunnattomasti ottamalla suurelta ihmisjoukolta omistukseensa kaiken: maat, joet, veden, vapauden, turvallisuuden, omanarvontunnon, perusoikeudet, muun muassa mielenosoitusoikeuden.”

”Tässä separatismissa julkinen infrastruktuuri, tuottava julkinen omaisuus, sähkö, liikenne, televiestintä, terveyspalvelut, koulutus, luonnonvarat – omaisuus, josta Intian kuuluisi huolehtia edustamiensa ihmisten puolesta, omaisuus, jota on luotu ja ylläpidetty julkisin varoin vuosikymmenien ajan – myydään valtiolta yksityisille suuryrityksille. Intian väestöstä 70 prosenttia – seitsemänsataa miljoonaa ihmistä – elää maaseudulla. Näiden pois ottaminen ja myyminen raaka-aineiksi yksityisille yrityksille on johtamassa raakalaismaiseen riistoon ja köyhtymiseen.”

”Vapaat markkinat (jotka ovat kaukana vapaista) tarvitsevat valtiota ja kipeästi tarvitsevatkin. Samalla kun köyhissä maissa eriarvoisuus rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa, valtioiden rooli on päätetty niiden puolesta. Valtavan tuottoisia lehmänkauppoja kyttäävät konsernit eivät saisi sopimuksiaan ja projektejaan läpi kehitysmaissa, jollei virkakoneisto katsoisi jatkuvasti niiden toimia läpi sormiensa. Nykypäivän konsernivetoinen globalisaatio tarvitsee toimiakseen uskollisen joukon korruptoituneita, mielellään autoritaarisia köyhien maiden hallituksia, jotka jyräävät läpi epäsuosittuja uudistuksia ja tukahduttavat kapinoinnin. Tätä kutsutaan ¨hyvän sijoitusilmaston luomiseksi¨.”

”Äänestäessämme valitsemme, minkä puolueen käyttöön haluamme luovuttaa valtion pakkokeinot.”

Kovin tutulta tuntuu, vaikka Suomi ei olekaan kehitysmaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta myös meillä tapahtuu samanlainen kehitys tänä päivänä. Osa yrityksistä on jo yksityistetty. Uusia yksityistämisiä suunnitellaan. Jopa pohjavesi on uhattuna.

Jotta kehitys ei jatkuisi, kannattaa äänestää. Kannattaa äänestää Vasemmistoliittoa, koska se johdonmukaisimmin vastustaa yksityistämistä.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkoja, suom. Risto Tiittula, Into Kustannus 2011)

Sama kaiku on askelten

”Helmikuussa 2002 viidenkymmenenkahdeksan Ayodhyasta palanneen hindupyhiinvaeltajan kuoltua junavaunun tuhopoltossa Gujaratin pääministeri Narenda Modin johtama BJP-hallitus järjesti osavaltiossa huolella suunnitellun kansanmurhan. Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen synnyttämä islamofobia antoi hankkeelle tuulta purjeisiin. Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin eläviltä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan.” Tämä oli vasta alkusoittoa, josta Arundhati Roy kertoo kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkoja:

”Samalla kun yhtenäisyyshanke vihan oppeineen työllisti ¨kansaa¨, Intian edistyshanke eteni vauhdilla. Uusi yksityistämistä ja uusliberalismia suosiva hallintomalli johti maan luonnonvarojen ja julkisten infrastruktuurien myymiseen yksityisille suuryhtiöille. Se on luonut sanoinkuvaamattoman rikkaan yläluokan ja kasvavan keskiluokan, josta on tietenkin tullut uuden järjestelmän fanaattinen puolestapuhuja.

Edistyshankkeella on omat rankaisemattomuuden ja verukkeiden perinteensä, jotka ovat aivan yhtä kauhistuttavia kuin yhtenäistämishankkeen hienostunut koneisto. Sen sydämessä sijaitsee koko Intian mahtavin instituutio korkein oikeus, josta on vauhdilla tulossa yhtiövallan tukipilari, sillä päätös toisensa jälkeen se hyväksyy patohankkeet, jokien yhdistämisen, säännöstelemättömän kaivostoiminnan, metsien ja vesistöjen tuhoamisen. Kaikkea tätä voi kuvata sanalla luonnonmurha – joka on ehkä alkusoittoa kansanmurhalle. (lisäksi tuomioistuimen kritisoiminen on rikollista toimintaa, mistä rankaistaan vankeudella.)

Ironista kyllä, vapaakaupan aikakausi on johtanut kaikkien aikojen onnistuneimpaan erokamppailuun keski- ja yläluokan pyrkiessä eroamaan omasta maastaan ja kohoamaan stratosfääriin, missä nämä sulautuvat yhteen muun maailman eliitin kanssa. Tämä taivaan valtakunta on aivan oma universuminsa, ja se on tiiviisti erotettu muusta Intiasta.”

Tämä kehitys ja edistys Intiassa alkoi vuonna 1989, kun Neuvostoliitto romahti ja Intia luopui jäsenyydestään sitoutumattomien maiden liikkeessä. Nykyisin viitataan usein Israelin ja Yhdysvaltojen luonnolliseen liittolaisuuteen. Ja onhan sille perusteet uuskolonialistisena sotilasmiehityksenä: Intialla Kashmirissa, Israelilla Palestiinassa ja Yhdysvalloilla Irakissa ja Afganistanissa. Ja nyt myös EU on liittynyt tähän joukkoon Pohjois-Afrikassa.

”Ei ole sattumaa, että armenialaisten kansanmurhan Osmanien valtakunnassa läpi vienyt puolue oli nimeltään Yhtenäisyyden (rodullinen, etninen, uskonnollinen, kansallinen) ja ¨edistys¨ (taloudellinen determinismi) ovat pitkään olleet kansanmurhan koordinaatteja.

Tällaisella historiantulkinnalla varustautuneena on aiheellista olla huolissaan siitä, onko edistyksen kynnykselle asettunut maa asettunut myös kansanmurhan kynnykselle. Voiko Intia, jota kaikkialla maailmassa ylistetään edistyksen ja demokratian ihmeeksi, olla lähellä syyllistyä kansanmurhaan. Pelkkä ehdotus saattaa kuulostaa tällä hetkellä kummalliselta ja sanan kansanmurha käyttö tarkoituksettomalta. Siitä huolimatta jos nyt katsomme tulevaisuuteen ja jos kehityksen lähettiläät uskovat omaa mainospuhettaan, jos he uskovat, ettei heidän valitsemalleen edistyksen mallille ole vaihtoehtoa, silloin heidän on väistämättä tapettava ja tapettava suuria joukkoja, jotta heidän tiensä toteutuisi.

Kun uutiset vähitellen valuvat tietoisuuteen, näyttää selvältä, että tappaminen on jo käynnissä.”

Tämä sama konsepti on nyt käytössä myös EU:ssa. Vihaa lietsotaan ja ensimmäiset ihmiset, jotka rodullisin perustein aiotaan pudottaa kyydistä, ovat romanit. Muitakin vihatuita ja unohdettuja on. Jotenkin tähän samaan kuvaan sopii erittäin hyvin myös pakkoruotsin vastustaminen.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkoja, Merkintöjä demokratiasta, Into Kustannus 2011)

Sodat runtelevat kaiken - rauha on ainut vaihtoehto

Kun rikkaiden ja varakkaiden ihmisten taloudellinen etu niin vaatii, jopa vihreät ovat valmiita uhraamaan luonnonsuojelun ja ihmiset rahan alttarille. Tätä ei meikäläinen voi mitenkään ymmärtää. Sodat eivät ainoastaan tapa ihmisiä. Ne myös tuhoavat luontoa järjettömällä tavalla. Ne uhkaavat kaikkea elämää maapallolla. Kaikkkein köyhimmille ne tuottavat vain kärsimystä.

”Maailman korkeimman rintamalinjan, Sianchenin jäätikön tarina voisi hyvin olla sopiva vertaiskuva aikamme järjettömyydelle. Alueelle on ryhmitelty tuhansia intialais- ja pakistanilaissotilaita purevien tuulten ja alle neljänkymmenen laskevan pakkasen armoille. Monet niistä sadoista sotilaista, jotka ovat kuolleet siellä, ovat kuolleet pelkästään kylmyyteen: paleltumiin ja auringonpolttamiin. Nyt jäätikkö on muuttunut kaatopaikaksi, joka tulvii sodasta yli jäänyttä romua: tuhansia tyhjiä ohjuksen kuoria, tyhjiä bensiinitynnyreitä, jäähakkuja, vanhoja saappaita, telttoja ja kaikenlaista muuta jätettä, mitä sotiva ihminen synnyttää. Romu on säilynyt koskemattomana, noiden jäätävien pakkasten täydellisesti säilömänä ihmishulluuden täydellisenä muistomerkkinä. Sillä välin kun Intian ja Pakistanin hallitukset tuhlaavat miljardeja dollareita aseisiin ja vuoristosodankäynnin logistiikkaan, taistelutanner on alkanut sulaa. Tällä hetkellä se on kutistunut puoleen. Sulaminen ei ole niinkään yhteydessä sotilaalliseen pattitilanteeseen kuin kaukana toisella puolella hyvää elämää viettäviin ihmisiin. He ovat hyviä ihmisiä, jotka uskovat rauhaan, sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin. He elävät kukoistavissa demokratioissa, joiden hallitukset istuvat YK:n turvallisuusneuvostossa ja joiden talous riippuu vahvasti sodan ja aseiden viemisestä sellaisiin maihin kuin Intia ja Pakistan. (Ja Ruanda, Sudan, Somalia, Kongon tasavalta, Irak, Afganistan… lista on pitkä) Jäätikön sulaminen aiheuttaa Intian nimimaalle ankaria tulvia ja lopulta ankaran kuivuuden, joka vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään. Silloin meillä on entistä enemmän syitä tapella. Tarvitsemme lisää aseita. Kenties juuri sellainen kuluttajien luottamus auttaa maailmaa selviämään tämänhetkisestä lamasta. Silloin kukoistavissa demokratioissa kaikilla on parempi elämä – ja jäätiköt sulavat entistäkin nopeammin.”

Näin kirjoittaa Arundhati Roy kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkoja.

Näitä ajatuksia kannattaa miettiä. Kuka on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven.

Perinteisesti vasemmisto on ollut rauhan puolella. Nyt toivon tämän linjan vahvistuvan.

Lainaan tähän vielä Faiz Ahmed Faizin sanat: Jos unelmat on tehty tyhjiksi, niin kaipuun on tultava tilalle. Jos tapaaminen on mahdotonta, niin ikävän on tultava tilalle.



(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkoja, Merkintöjä demokratiasta, suom. Risto Tiittula Into Kustannus 2011)

"Demokratia: Kuka se on? Koska se on kkotona?"

Kuva: Arundhati Roy

”Eilen illalla eräs ystäväni Vadodarasta soitti. Itkien. Viidessätoista minuutissa hän sai selitettyä, mistä oli kyse. Juttu ei ollut kovin mutkikas. Paitsi että hänen ystävänsä Sayeeda oli joutunut mellakoitsijoiden kynsiin. Paitsi että tämän vatsa oli revitty auki ja tungettu täyteen palavia riepuja. Paitsi että hänen kuoltuaan joku oli kaivertanut ¨Om¨ hänen otsaansa.” Näin kirjoittaa kirjailija ja kansalaisaktivisti Arundhati Roy kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkaa.

Tapaus liittyy niihin mellakoihin, jotka järjestettiin sen jälkeen, kun 58 hindupyhiinvaeltajaa oli kuollut junavaunun tuhopoltossa helmikuussa 2002. Mellakat alkoivat välittömästi ja Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin elävältä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan. Muslimiväestö ajettiin gettoihin, ja ryhmästä tuli taloudellisesti ja sosiaalisesti hyljeksitty, mitä se on edelleen. Gujaratissa uskontokuntien välit ovat aina olleet kireät. Mellakoita on ollut ennenkin. Mutta tämä ei ollut mellakka. Tämä oli kansanmurhana pidettävä verilöyly, ja vaikka uhrien määrä oli huomattavasti pienempi verratuna vaikkapa Ruandan, Sudanin tai Kongon kauhuihin, Gujaratin verilöyly suunniteltiin julkiseksi spektaakkeliksi, jonka tavoitteista on mahdoton erehtyä. Kyseessä oli julkinen varoitus muslimikansalaisille maailman suosikkidemokratian hallitukselta”, kirjoittaa Roy.

Hän kertoo esseessään siitä, miten fasismi on painanut syvän jalanjäljen Intiaan. Ja ”vaikka voimmekin kiittää USA:n presidenttiä ja terrorismin vastaista liittoutumaa fasismin karmivaa rantautumista suosivan kansainvälisen ilmapiirin luomisesta, emme voi sälyttää muiden harteille sitä, että fasismi on jo vuosia muhinut intialaisten julkisessa ja yksityisessä elämässä”, hän sanoo.

Intialainen nationalismi on entistä enemmän alkanut tarkoittaa hindunationalismia, joka ei määrittele itseään omanarvontunnon ja itsekunnioituksen vaan toista kohtaan tunnetun vihan kautta. Ja tämä toinen on Pakistanin lisäksi kaikki muslimit.

”Fasismin vastustamiseksi on tarjottava kanavia satojen, ympäri maata ulottuvien vastarintaliikkeiden lukemattomille äänille, jotka kertovat todellisista asioista: velkaorjuudesta, avioliitonsisäisistä raiskauksista, sukupuolisyrjinnästä, naisten palkoista, ydinjätteen kätkemisestä, kestämättömästä kaivostoiminnasta, kutojien kurjuudesta ja viljelijöiden itsemurhista. Fasismia vastustetaan vastustamalla syrjäytymistä, riistoa ja kurjimman köyhyyden hellittämätöntä arkipäivän väkivaltaa”, kirjoittaa Roy:

”Valitettavasti mitään pikaparannusta ei ole. Fasismi itsessään voidaan torjua ainoastaan, jos kaikki sen raivostuttamat ihmiset sitoutuvat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen koko närkästyksensä voimalla.

Olemmeko jo valmiit pinkaisemaan lähtötelineistämme? Olemmeko valmiit, me miljoonat ihmiset, tukemaan asiaamme paitsi kaduilla myös työpaikoilla, koulussa ja kotona jokaisella tekemällämme päätöksellä ja valinnalla?

Vai emmekö ihan vielä…?

Jos emme, sitten vuosien perästä, kun muu maailma on alkanut karsastaa meitä (niin kuin sen kuuluisi), mekin opimme tavallisten Hitlerin Saksan kansalaisten tavoin tunnistamaan inhontunteen toisten ihmisolentojen katseessa. Myös meidän on mahdoton katsoa lapsiamme silmiin, koska häpeämme sitä mitä teimme ja mitä emme tehneet. Häpeämme sitä, minkä annoimme tapahtua.

Sellaisia me olemme. Intiassa. Taivas auttakoon meitä selviämään läpi yön”, päättää Arundhati Roy esseensä.

Entä me? Suomessa, kysyn minä.

(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkaa, Merkintöjä demokratiasta, suom. Risto Tiittula, Into Kustannus 2011)