”Helmikuussa 2002 viidenkymmenenkahdeksan Ayodhyasta palanneen hindupyhiinvaeltajan kuoltua junavaunun tuhopoltossa Gujaratin pääministeri Narenda Modin johtama BJP-hallitus järjesti osavaltiossa huolella suunnitellun kansanmurhan. Syyskuun yhdennentoista päivän iskujen synnyttämä islamofobia antoi hankkeelle tuulta purjeisiin. Gujaratin osavaltion koneisto katseli vierestä, kun yli kaksituhatta ihmistä teurastettiin. Naisia joukkoraiskattiin ja poltettiin eläviltä. Sataviisikymmentätuhatta muslimia joutui pakenemaan kodeistaan.” Tämä oli vasta alkusoittoa, josta Arundhati Roy kertoo kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkoja:
”Samalla kun yhtenäisyyshanke vihan oppeineen työllisti ¨kansaa¨, Intian edistyshanke eteni vauhdilla. Uusi yksityistämistä ja uusliberalismia suosiva hallintomalli johti maan luonnonvarojen ja julkisten infrastruktuurien myymiseen yksityisille suuryhtiöille. Se on luonut sanoinkuvaamattoman rikkaan yläluokan ja kasvavan keskiluokan, josta on tietenkin tullut uuden järjestelmän fanaattinen puolestapuhuja.
Edistyshankkeella on omat rankaisemattomuuden ja verukkeiden perinteensä, jotka ovat aivan yhtä kauhistuttavia kuin yhtenäistämishankkeen hienostunut koneisto. Sen sydämessä sijaitsee koko Intian mahtavin instituutio korkein oikeus, josta on vauhdilla tulossa yhtiövallan tukipilari, sillä päätös toisensa jälkeen se hyväksyy patohankkeet, jokien yhdistämisen, säännöstelemättömän kaivostoiminnan, metsien ja vesistöjen tuhoamisen. Kaikkea tätä voi kuvata sanalla luonnonmurha – joka on ehkä alkusoittoa kansanmurhalle. (lisäksi tuomioistuimen kritisoiminen on rikollista toimintaa, mistä rankaistaan vankeudella.)
Ironista kyllä, vapaakaupan aikakausi on johtanut kaikkien aikojen onnistuneimpaan erokamppailuun keski- ja yläluokan pyrkiessä eroamaan omasta maastaan ja kohoamaan stratosfääriin, missä nämä sulautuvat yhteen muun maailman eliitin kanssa. Tämä taivaan valtakunta on aivan oma universuminsa, ja se on tiiviisti erotettu muusta Intiasta.”
Tämä kehitys ja edistys Intiassa alkoi vuonna 1989, kun Neuvostoliitto romahti ja Intia luopui jäsenyydestään sitoutumattomien maiden liikkeessä. Nykyisin viitataan usein Israelin ja Yhdysvaltojen luonnolliseen liittolaisuuteen. Ja onhan sille perusteet uuskolonialistisena sotilasmiehityksenä: Intialla Kashmirissa, Israelilla Palestiinassa ja Yhdysvalloilla Irakissa ja Afganistanissa. Ja nyt myös EU on liittynyt tähän joukkoon Pohjois-Afrikassa.
”Ei ole sattumaa, että armenialaisten kansanmurhan Osmanien valtakunnassa läpi vienyt puolue oli nimeltään Yhtenäisyyden (rodullinen, etninen, uskonnollinen, kansallinen) ja ¨edistys¨ (taloudellinen determinismi) ovat pitkään olleet kansanmurhan koordinaatteja.
Tällaisella historiantulkinnalla varustautuneena on aiheellista olla huolissaan siitä, onko edistyksen kynnykselle asettunut maa asettunut myös kansanmurhan kynnykselle. Voiko Intia, jota kaikkialla maailmassa ylistetään edistyksen ja demokratian ihmeeksi, olla lähellä syyllistyä kansanmurhaan. Pelkkä ehdotus saattaa kuulostaa tällä hetkellä kummalliselta ja sanan kansanmurha käyttö tarkoituksettomalta. Siitä huolimatta jos nyt katsomme tulevaisuuteen ja jos kehityksen lähettiläät uskovat omaa mainospuhettaan, jos he uskovat, ettei heidän valitsemalleen edistyksen mallille ole vaihtoehtoa, silloin heidän on väistämättä tapettava ja tapettava suuria joukkoja, jotta heidän tiensä toteutuisi.
Kun uutiset vähitellen valuvat tietoisuuteen, näyttää selvältä, että tappaminen on jo käynnissä.”
Tämä sama konsepti on nyt käytössä myös EU:ssa. Vihaa lietsotaan ja ensimmäiset ihmiset, jotka rodullisin perustein aiotaan pudottaa kyydistä, ovat romanit. Muitakin vihatuita ja unohdettuja on. Jotenkin tähän samaan kuvaan sopii erittäin hyvin myös pakkoruotsin vastustaminen.
(Lähde: Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkoja, Merkintöjä demokratiasta, Into Kustannus 2011)
