Samaan aikaan, kun Suomessa ihmetellään elintarvikkeiden hintojen nopeaa nousua, Etelä-Amerikassa käydään taistelua maasta, jonka suuryhtiöt ovat vallanneet ja panneet kasvamaan eukalyptusta, josta keitetään sellua ja valmistetaan kertakäyttöastioita rikkaille amerikkalaisille. Köyhällä maattomalla on hätä siitä, että eukalyptusta ei voi syödä. Maaton tahtoisi maata, jossa voisi viljellä oman ruokansa.
Taistelu maan takaisin valtaamisesta on ajoittain niin kiivasta, että se johtaa myös väkivaltaan. ”Eniten tuntuu vaikuttavan se, miten poliisit uhkailivat lapsia. Monelle meistä sanottiin, että jos et nyt vaikene, katkaisen vauvalta pään – ja he kantoivat oikeasti isoja veitsiä. Sellainen ei unohdu. Se taktiikka toimi, sillä nyt harva uskaltaa enää jatkaa samanlaista toimintaa”, kirjoittaa Hanna Nikkanen maanviljelijänaisen sanoneen Rio Grande de Sulissa Brasiliassa, missä sijaitsevat Stora Enson tehdas ja plantaasit.
”Taistelu maasta on ´´kehitystä´´ koskevan keskustelun ydinkysymyksiä. Ennen tuloaan Intian valtiovarainministeriksi P. Chidambaram oli Enronin juristi ja kuului Niyamgirin kukkuloita tällä hetkellä Orissassa pilaavan ylikansallisen kaivosyhtiö Vendantan johtokuntaan. Ehkä urakehitys vaikutti hänen maailmankuvaansa. Tai sitten toisin päin. Vuosi sitten eräässä haastattelussa hän sanoi, että hänen visionsa on saada 85 prosenttia intialaisista elämään kaupungeissa”, kirjoittaa Arundhati Roy.
Jo nyt, Nobelillakin palkitut, 20 prosentin korolla annettavat mikrolainat ovat ajaneet joukoittain köyhiä ihmisiä pois mailtaan. Ja loppu hoidetaan aseella uhaten väkivalloin. Käynnissä on käänteinen versio Intian itsenäisyyden jälkeisestä maareformista. ”Muutaman viime vuoden aikana yli 180 000 intialaista viljelijää on tehnyt itsemurhan. Samalla kun valtion viljasiilot pursuavat ruokaa, joka lopulta mätänee, nälkiintyminen ja aliravitsemus hipovat samoja lukuja kuin Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa.”
Velkaannuttamalla kokonaisia valtioita voidaan niiltä vaatia kansallisomaisuutta kuin Kreikalta saaria. Rahalla saadaan sama aikaan kuin sodilla muinoin. Vai saadaanko? Leo Tolstoi kertoo kirjassaan Ylösnousemus ukosta, jota ei voinut loukata kukaan, koska ukko uskoi vain itseensä. Sama ukko oli käsittänyt, kuinka valta oli säätänyt lait, joiden mukaan ryöstäminen ja varastaminen tulivat rangaistaviksi teoiksi, vasta sen jälkeen, kun hallitsijat olivat ensin ryöstäneet kaikki muut.
”Olihan ihan selvää, että vanhuksia ja lapsia kuoli joukoittain siitä syystä, ettei heillä ollut laitumia, ei maata missä kasvattaa viljaa ja heinää; oli ihan selvää, että kansan koko kurjuus tai ainakin lähin pääsyy kansan kurjuuteen oli siinä että se, mistä kansa yksin elää, ei ole sen omissa käsissä, vaan niiden hallussa, jotka käyttäen hyväkseen tätä maanomistusoikeuttaan elävät kansan työstä. Juuri tätä samaa maata, joka oli niin välttämätön ihmisille, että he sen puutteessa nääntyivät sukupuuttoon, muokkasivat juuri samat äärimmäiseen kurjuuteen saatetut ihmiset, jotta viljaa voitaisiin myydä ulkomaille ja maanomistajat voisivat ostaa itselleen hattuja, keppejä, vaunuja, pronssiesineitä jne.”, kirjoitti Leo Tolstoi kirjassaan Ylösnousemus vuonna 1899.
Hän myös lainaa Henry Georgea, jonka aatteita ihaili: ”Maa ei voi olla yksityisen omistuksen kohteena eikä se saata olla oston ja myynninkään kohteena enempää kuin vesi, ilma tai auringonsäteet. Kaikilla täytyy olla samat oikeudet maahan ja sen ihmisille suomiin etuihin.”
(Lähteet: Hanna Nikkanen, Viaton imperiumi, Like 2010; Arundhati Roy, Kuuntelen heinäsirkkoja, Like 2011; Leo Tolstoi, Ylösnousemus, WSOY 1953)
