Posteljooni ällöö seksiä

Posteljooni täyttää pian 65 vuotta ja pääsee ansaitsemalleen eläkkeelle. Häntä eivät matkailu eikä vallankaan seksiturismi kiinnosta. Hän inhoaa seksiä. Hän inhoaa sitä jopa niin paljon, että kaikkialta tunkeva seksi tuntuu hänestä suoranaiselta seksuaaliselta häirinnältä, jota hänen on pakko sietää.

Hän pitää omaa vanhuuden tuomaa frigiditeettiään täysin luonnollisena asiana eikä voi käsittää, miksi seksiä oikein kiihkolla tuputetaan vanhuksille. Kuitenkin vanhusten vastenmielisyys seksiin tutuu olevan tabu. Siitä ei saisi edes puhua muilta osin kuin niiden tabujen osalta, joita tyrkytetään vanhoille äijille lerppua seisottamaan niin että verisuonet vain päästä katkeilevat ja sydän rankasta pakertamisesta pysähtyy.

Henkilökohtaisena loukkauksena hän pitää sitä, että papanäytteenottaja suosittelee hänelle jotain apteekin myymää liukastetta tortun kostuttamiseen.

Posteljoonin mielestä vanhat naiset ovat olemassa vain lastenlastensa hoitamiseen ja ilostuttamiseen. Tästä johtuu heidän miehiin verrattu pidempi elinikänsäkin. He ovat omalla olemisellaan varmistamassa jälkipolvien maailmanvalloituksen aloittamista. Heille on erityinen mummogeeni, joka pitää heidät liikenteessä lapsukaisten takia eikä sitä totta totisesti ole tarkoitettu ahneiden työnantajien riiston jatkeeksi.

Myös seuksuaalisesti kylmenneille posteljooni perustaisi mielellään yhdistyksen, jossa vertaistuella autettaisiin ihmisiä kestämään kaikki se sukupuolinen hyökkäys, jota koko nykymaailma harrastaa. Frigidiliiton puheenjohtajana hän olisi valmis vaikka presidentin linnankutsuille. Yksin.

Miesten valituksiin hänellä on kanta, että nämä voisivat hyvin ryhtyä monoseksuaaleiksi kaikki. Onhan tämä jatkuva pyöriminen sen ja sen ympärillä auttanut evoluutiotakin mitoittamaan ihmisen kädet juuri sen mittaisiksi kuin ne suuren luojan tahdosta ovat. Eivät ne pelkästään golfin peluuseen ole mittansa puolesta tarkoitettu.

Ilotyttöjä ja ihmiskauppaa puolustetaan sillä, että miehet kaipaavat ihmistä emättimen ympärille. Jos he tietäisivät, mitä itsensä myymään joutuneet naiset näistä seksivammaisista tavaran ostajista ajattelevat, he saisivat tietää ostetun seksin olevan vain yksi onanian muoto.

Naisille, jotka matkustavat jopa mustaan Afrikkaan miestä saadakseen posteljooni nauraa räkäisen naurun. Hän pitää näitä naisia niin vinksahtaneina, ettei halua heistä edes mielipidettään sanoa.

Ja mikä olikaan johtopäätös: Kaikki saavat, mutta kaikki eivät saa kaikilta.

Laulu punaisesta rubiinista

”Nyt hän sen tiesi.

Rakkaus on jotakin, josta muut eivät tiedä mitään. Rakkaus on jotakin yksinäistä.” Näihin sanoihin päättyy Agnar Myklen romaani Laulu punaisesta rubiinista.

Kirja ilmestyi Norjassa syksyllä 1956 ja jo helmikuussa 1957 Norjan poliisi vaati sen takavarikoimista ja kirjailijan ja kustantajan rankaisemisesta siveettömän kirjan julkaisemisesta. Oikeutta käytiin ja seuraavana keväänä Norjan Korkein Oikeus vapautti kirjan.

”Suomessa kirja ilmestyi syyskuussa 1957, Oikeusministeriö oli sitä mieltä, että toimenpiteisiin ei ole aihetta. Oikeuskansleri Olavi Honka kävi kuitenkin päälle: hänen mielestään epäsiveellisten julkaisujen ehkäisemisestä annettu laki vesittyy ellei toimenpiteisiin ryhdytä.

Niinpä Laulu punaisesta rubiinista määrättiin epäsiveellisenä takavarikoitavaksi. Raumalaisen kirjapainon varastossa olleet kirjat takavarikoitiin 15.10.1957. – Kaksi vuotta kestäneen prosessin jälkeen Korkein Oikeus tuomitsi Caius Kajannille (kustantaja) joko kolme kuukautta vankeutta tai 50 000 markkaa sakkoja, sekä valtiolle korvausta ´rikollisen toiminnan tuottamasta hyödystä 949 000 markkaa´- Caius Kajanti olisi valinnut vankeuden, mutta hänen juristinsa Julius Lagus esti aikeen: ´Et tee itsestäs sananvapauden marttyyria, jos et maksa, niin minä tulen linnan portille ja maksan, sisälle ne ei sua ota.

Takavarikoidut kirjat kuljetettiin poliisisaatossa Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksen pannuhuoneeseen ja Kajannin kertoman mukaan poliisit valvoivat konepistoolit käsissä kun 5002 kirjaa poltettiin autodafena uunissa, joka muistutti Auschwitzin uunia; polttaminen kesti yhdeksän tuntia.

Myöhemmin kävi ilmi, että kirjasta kopioituja seksikohtauksia myytiin monisteina suomalaisilla rautatieasemilla. Lisäksi kahdeksansataa kirjaa pelastui kustantajan varastoon. Sotainvalidien Veljesliiton toimihenkilöt saivat asiasta vihiä ja ostivat vähitellen koko erän. Kirjaa myytiin ovelta ovelle asevelihengessä liiton toiminnan tukemiseksi.” Näin kertoo Maria Alstedt Suuren Suomalaisen Kirjakerhon julkaiseman painoksen esipuheessa. Kustantaja Caius Kajanuksen maine puhdistui vasta vuonna 1970, kun presidentti Urho Kekkonen armahti hänet.

Ollessani parhaassa murrosiässä kirja joutui myös minun ja ystävieni käsiin. Posket punaisina etsimme kirjasta talvipuutarhan tuoksuisia kohtauksia seksistä. Meille kirja oli mitä parhainta valistusta, jota ei silloin vielä asioista virallisesti annettu.

Kun nyt luen kirjaa uudestaan, huomaan että varsinaisen teeman rinnalla kulkee paljon tärkeämpi viesti, joka tuntuu tänä päivänä varsin ajankohtaiselta. Ehkä romaanin tärkein teema on sanottu tässä: "… Hitler oli luonut maahan järjestyksen, piti kurissa kommunistit ja muut kansanvillitsijät, oli kieltänyt lakkoilun… Ask nielaisi tyhjää, kun hän kuuli sanan järjestys. Äkkiarvaamatta Askille valkeni, että tuo käsite oli vaarallisista vaarallisin kaikkien käsitteiden joukossa, ja että hän koko elämänsä ajan kamppailisi sitä vastaan; järjestys-käsitteen suojaan verhoutuu pyyde ja pyrkimys hirmuvaltaan ja sortoon, järjestys-käsitteessä piilevät äkkikuolema ja verenvuodatus ja terrori, järjestys-käsitteen kintereillä nelistää Ilmestyskirjan hallava hevonen, jonka selässä istuu Kuolema, ja jota Tuonela seuraa, ja jolle on annettu valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla."

Myös tänään kuulee entistä useammin vaatimuksia järjestyksestä. Historialla on tapana toistaa itseään.

Saman puolesta puhuvat kirjan alkusanat:

”Aikani vaati minua näyttämään passini ja tahtoi ottaa sormenjälkeni.

Mutta henkilöllisyyteni oli salattu.
Aikani suoritti minulle ruumiintarkastuksen.
Hellyyttäni se ei löytänyt.

Palvovatko tulevaisuuden nuoret kerran Maata?
Meitä ei yhdistä kaukaisten kiertotähtien kaipuu.
Meitä yhdistää kaipuu saada tuntea toistemme kämmenpohjat.

Lukekaa tämä kirja kahdesti.
Sillä on näet oma viestinsä.”



(Agnar Mykle, Laulu punaisesta rubiinista, suom. Olli Nuorto, Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1995)