On taas se aika vuodesta, kun linnut kiljuvat puskissa ja valkovuokot haistattelevat naamat appoisina puskien juurilla. Voikukat irvistelevät ja tuomi haisee.
Taivas on niin kirkas, että päätä särkee ja aamun ehtoon kanssa porottaa aurinko silmään, niin ettei nukutuksi saa.
Jokainen vihreä hiippa, mikä vähänkin kykenee nostaa päätään maan mullasta ja muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta. Siitäs sait. Perkele.
Puiden lehdet eivät kerkiä kunnolla hiirenkorville, kun on jo täyslehti päällänsä joka puulla ja puskalla.
Kohta riehaantuvat kaikki kukkaset ja perhosia lentää ilma täynnänsä. Kaikenlaiset paskapörriäiset surisevat niin että korvat menevät lukkoon. Vähemmästäkin.
Muurahaiset kulkevat edestakaisin ja näyttävät mallia: Tällä tavalla pitää elää. Onneksi heinäsirkasta ei kuule enää muuta kuin matalan sahauksen. Kuolemankello tikittää hirren sisällä.
Laineet liplattavat ja tuuli suihkii oksistossa. On kuuma. On hiki.
Tekisi mieli itkeä ja huutaa. Huutaa ja itkeä.
Kaikkein eniten käy sielun päälle ihmisten puheet: Eikö olekin ihanaa, kun kevät tuli. Kesä tuli. Kaikki tämä tuli. Tuli. Tuli.
Minkäänlaista myötätuntoa ei saa osakseen ihminen, jota kaikki tämä meuhkaaminen inhottaa. Ihminen, joka mieluummin muuttuisi mullaksi kuin kuuntelee ja katselee tätä riehumista.
Yksi ainoa ajatus on vain hänellä mielessä: Tulisi pian syksy ja pimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti