Saatanan kevät

On taas se aika vuodesta, kun linnut kiljuvat puskissa ja valkovuokot haistattelevat naamat appoisina puskien juurilla. Voikukat irvistelevät ja tuomi haisee.

Taivas on niin kirkas, että päätä särkee ja aamun ehtoon kanssa porottaa aurinko silmään, niin ettei nukutuksi saa.

Jokainen vihreä hiippa, mikä vähänkin kykenee nostaa päätään maan mullasta ja muistuttaa ihmistä kuolevaisuudesta. Siitäs sait. Perkele.

Puiden lehdet eivät kerkiä kunnolla hiirenkorville, kun on jo täyslehti päällänsä joka puulla ja puskalla.

Kohta riehaantuvat kaikki kukkaset ja perhosia lentää ilma täynnänsä. Kaikenlaiset paskapörriäiset surisevat niin että korvat menevät lukkoon. Vähemmästäkin.

Muurahaiset kulkevat edestakaisin ja näyttävät mallia: Tällä tavalla pitää elää. Onneksi heinäsirkasta ei kuule enää muuta kuin matalan sahauksen. Kuolemankello tikittää hirren sisällä.

Laineet liplattavat ja tuuli suihkii oksistossa. On kuuma. On hiki.

Tekisi mieli itkeä ja huutaa. Huutaa ja itkeä.

Kaikkein eniten käy sielun päälle ihmisten puheet: Eikö olekin ihanaa, kun kevät tuli. Kesä tuli. Kaikki tämä tuli. Tuli. Tuli.

Minkäänlaista myötätuntoa ei saa osakseen ihminen, jota kaikki tämä meuhkaaminen inhottaa. Ihminen, joka mieluummin muuttuisi mullaksi kuin kuuntelee ja katselee tätä riehumista.

Yksi ainoa ajatus on vain hänellä mielessä: Tulisi pian syksy ja pimeä.

Jalostetun laiskuuden ylistys

Älkää toivoko, että herranne ja jumalanne soisivat teille laiskuuden.

Uusimmassa Niin&Näin -lehdessä katse kiinnittyi ensimmäisenä provosoivaan sitaattiin: ”Vastenmielisen työn kumoaminen on epäilemättä jalo tehtävä, mutta luvallanne sanoen työ miellyttää teitä!” Sillä sanottu on, että otsanne hiessä teidän on leipänne syötävä.

Laiskuutta esiintyy vain subtrooppisilla alueilla. Ja näinkö me tämän hyväksymme? Nielaisemme ajatuksen, vaikka kaikki meissä huutaa tätä pakkoa vastaan.

”Nyky-Euroopan byrokraattiluokka kaapii laatikonpohjista pääomaa saadakseen siitä voittoa suljetussa kierrossa, sijoittamatta sitä uusiin tuotantomuotoihin. Ja proletaarit, joille on osoitettu, ettei proletariaattia ole enää olemassa, vetoavat ostovoimansa heikkenemiseen ja vetoavat, että suuri hyväntekeväisyys korvaisi saavutetut sosiaaliset edut, palkkojen huononemisen, hyödyllisen työn vähenemisen sekä opetuksen, liikenteen, puhtaanapitopalvelujen ja kaiken muun, mikä ei lisää kansainvälisen finanssispekulaation välitöntä kannattavuutta.

Vastedes työ tunnustetaan hyödylliseksi ainoastaan siksi, että se takaa useimmille palkan ja kansainväliselle byrokraattiselle oligarkialle lisäarvon. Ensin mainitut käyttävät rahansa kulutustavaroihin ja yhä heikompiin palveluihin, jälkimmäinen sijoittaa pörssispekulaatioon, joka loisii taloudessa enemmän ja enemmän.

Tapa hyväksyä mikä tahansa työ ja kuluttaa mitä tahansa on juurtunut niin syvälle tasapainottamaan vanhan ja aavemaisen jumalallisen varjeluksen tavoin kohtaloita ohjaavia markkinoita, että jos jää kotiin sen sijaan, että osallistuisi maailmankaikkeutta tuhoavaan kiihkoon, käyttäytyy oudon skandaalimaisesti.” Näin kirjoittaa Raoul Vaneigem artikkelissa Jalostetun laiskuuden ylistys.

Ja jotta meidät jatkuvasti pidettäisiin kurissa ja herran nuhteessa valtio uhkaa kaiken aikaa sosiaaliturvan lakkauttamisella ja sen korvaamisella hyväntekeväisyydellä. Näin myös työttömyys ja joutilaisuus muuttuvat entistä enemmän olemiseksi työtä varten.

Lapsuus oli laiskuuden ihaninta aikaa, kun aurinko paistoi aina, puut puhuivat ja pilvet taivaalla näyttelivät Jumalan teatteria. Jotta tämän uudelleen saavuttaisimme, laiskuuden itsensä on opittava olemaan pelkäämättä mitään. Ennen muuta sen ei pidä pelätä itseään.

”Ehkä juuri tässä on suuri työ, jota alkemisti päivittäin ryhtyi kärsivällisesti ja intohimoisesti tavoittelemaan: haluan itsepäisyys vapautua siitä, mikä vääristää sen, jalostua lakkaamatta, kunnes armo muuttaa sen kullaksi, joka herättää kurjuuden, kuoleman ja ikävän lyijyn eloon.

Kun laiskuus ruokkii enää halua itsensä täyttymiseen, siirrymme sivilisaatioon, jossa ihminen ei enää ole epäinhimillisyyttä tuottavan työn tulos.”

(Lähde: Niin&Näin nro 68, 1 2011, Raoul Vaneigem, Jalostetun laiskuuden ylistys, Suom.Tapani Kilpeläinen)