”Länsivaltojen ja Libyan yhteiselo alkoi toisen maailmansodan jälkeen myötäsukaisissa merkeissä. Britannia asetti tähän entiseen Italian siirtomaahan kuninkaaksi länsimielisen emiirin Idrisin, ja Yhdysvallat sai ilmavoimilleen tukikohdan. Vuonna 1959 maasta löydettiin öljyä, ja rutiköyhä maa alkoi vaurastua nopeasti. Varallisuus kuitenkin jakautui hyvin epätasaisesti ja johti vakavaan korruptio ongelmaan. Maan hallitsemismuoto oli käytännössä diktatuuri. 1960-luvulla arabinationalismi nosti päättään ja vanhan kuninkaan päivät olivat luetut.
1.9.1969 ryhmä nuoria upseereita Muammar Gaddafin johdolla suoritti lähes verettömän vallankaappauksen. Yhdysvallat katsoivat voivansa luopua lentotukikohdastaan, kunhan öljyn takia tärkeät kauppasuhteet säilytetään. Yhdysvallat jatkoi Libyassa armeijan kouluttamista ja tarjosi muutakin tukea, sillä Gaddafi nähtiin erinomaisena esteenä Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvulle maassa. Gaddafi aluksi myös toimi Yhdysvaltojen intressien mukaisesti vastustaen Neuvostoliittoa monin eri tavoin mm. sitoutumattomien maitten järjestössä.
Pikkuhiljaa vaikeuksia alkoi kasaantua maiden suhteille. On mahdollista, että Gaddafin toteuttama öljyteollisuuden asteittainen kansallistaminen kirveli eniten. Häntä pidettiin ehkä myös liian itsenäisenä ja vaikeasti kontrolloitavana. Myös Gaddafin asenne Israelia kohtaan oli jyrkkä. Yhdysvallat alkoivat suunnitella Gaddafin syrjäyttämistä. 70-luvulla päämäärän saavuttamiseksi junailtiin hankkeita yhdessä Libyan naapurimaiden Egyptin ja Sudanin kanssa. Ranska puolestaan kiisteli Libyan kanssa Tshadin maaperältä käsin. Yhdysvaltojen muuttuessa vihamieliseksi Libya lähestyi itäblokkia.”
Tästä lähtien USA on syyttänyt Libyaa milloin mistäkin. ”Yhdysvallat jatkoi nokittelua Libyan kanssa käyttämällä Välimeren laivastoaan provosoivasti. Sattui useita välikohtauksia, joissa libyalaisia hävittäjiä ammuttiin alas. Jokainen tapaus merkitsi kannatuksen lisäystä presidentti Reaganille. Suunnitelmat Gaddafin varalle vaativat kuitenkin selkeästi hyökkäyksellistä toimintaa. Tämä puolestaan oli ongelmallista, sillä Libya oli tärkeä öljyntoimittaja lukuisille Euroopan maille ja maassa työskenteli myös tuhansia eurooppalaisia. Gaddafin ankarampi kurittaminen vaati ensin maaperän valmistelua.”
Nyt aika sitten näyttää olevan kypsä öljyn, kaasun ja muiden luonnonrikkauksien anastamiseksi länsimaiden haltuun. Tämä on EU:n ensimmäinen kolonialistinen sota, jolla ei ole mitään tekemistä humanitaarisuuden kanssa.
(Lainaukset: Valtio ja terrorismi, Hannu Yli-Karjanmaa, Multikustannus Oy, 2008)
Lisää valtiosta ja terrorismista täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti