Herrojen herkkuja II

Kuva: Satakieli

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten Francois Mitterrand oli niin ihastunut peltosirkkujen syömiseen, että halusi tarjota niitä vielä viimeisellä illallisellaan ystävilleen.

Juhani Aho kohtasi tämän vastenmielisen tavan vieraillessaan Italiassa vuonna 1893 ja kertoo siitä kirjassaan Minkä mitäkin Italiasta: ”Olin jossain lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua, ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja, sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä – sokean linnun. Niillä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten, että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon. Laulaa halusta ja ikävästä. Ja kutsuu sitten näkevät luokseen.”

Nämä häkkeihin suljetut linnut olivat houkutuslintuja, joita tarvittiin metsästyksessä. Ne olivat myös kalliita siksi, että niitä tarvittiin useampi ”ennen kuin yhden operatsiooni onnistuu.” Toisessa myymälässä riippui ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia, kauloista kimppuihin sidottuina.

Seuraavan kerran Juhani Aho kohtasi pikkulinnut hotellipensioonissa, missä hienot vieraat aterioivat. Tarjolla oli monenlaista, ”mutta yht’äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanien kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.
- Lintupaistia, hyvät herrasväet!
- O-ooh
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin oli asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
- Ei kiitoksia!
- Ette syö Lintupaistia?
- Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaa
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ett’ei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.”

Aho kuvailee myös, miten kreivittären tytär syö tätä ”hygieenistä” ravintoa: ”Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht’äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit heille kantavat, ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että -. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ett’et pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.”

Missä ovat tämän päivän runoilijat, jotka nousisivat puolustamaan tämän päivän lapsia. Ihan samoin on nyt minun mielessäni toivomus, että kaikki ne ihmiset, jotka sallivat tämän päivän sodat, luonnon tuhoamisen ja ihmisten tappamisen tukehtuisivat omaan vereensä ja ahneuteensa.

(Lähde: Juhani Aho, Minkä mitäkin Italiasta, Helsinki 1905)