Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan ja bensaa suonissaan, lauloi Rauli Badding Somerjoki joitakin vuosikymmeniä sitten neitseellisellä somerniemeläisellä äänellään. Silloin ajat olivat toiset ja bensaa riitti. Minäkin olin nuori.
Nykyisin tilanne alkaa olla toinen. Minä olen vanha ja bensaa yritetään tehdä toisten ihmisten verestä. Näin voi sanoa. Vihreä vaihtoehto energiamarkkinoilla on tuskan ja veren punaista.
EU on asettanut tavoittaakseen maaöljyn korvaamisen uusiutuvilla öljyillä. Tämä tarkoittaa sitä, että pelkästään Indonesiassa 45 milj. ihmistä jää tämän tavoitteen vuoksi vaille leipää ja jopa ruokaöljyä, jonka senkin hinta on kohonnut pilviin.
Sademetsiä kaadetaan palmuöljyviljelmien tieltä Belgian kokoinen alue vuodessa. Ihmiset, jotka ennen ovat eläneet sademetsissä ja saaneet kaiken elantonsa siitä, ajetaan pois mailtaan. Suuret yhtiöt ja hallitukset varastavat ja ryöstävät heidän maansa.
Maattomien joukossa ovat myös Orang Rimba -heimon jäsenet, joiden pääasiallinen ravintona ovat tähän asti olleet juuret ja sademetsä-alueen muut antimet kuten kalat. Kaiken muun, mitä eivät metsästä saa, he ovat vaihtaneet punomiinsa taidokkaisiin koreihin.
Nyt tätäkään mahdollisuutta ei enää ole. Kaikki puut on kaadettu ja valtavat öljypuuplantaasit hallitsevat maisemaa. Alkuperäisasukkailta on viety ruoka, kodit, kaikki elämisen mahdollisuudet ja he joutuvat kerjäämään maanteiden varsilla.
Tällainen on ollut ”kehitys” siitä lähtien kun palmuöljyä alettiin käyttää meidän omantuntomme rauhoittamiseen ja autojen bensatankeissa. Eilisen suuri uutinen oli, että Nesteen veribensaa on alettu käyttää myös lentokoneissa.
Näin ruuan tuotantoon tarkoitetun maan pinta-ala koko ajan pienentynyt. Mikä tietysti on aiheuttanut ruuan hinnan nopean nousun. Ja kun tähän lisätään kaikkinainen keinottelu, ei Suomenkaan köyhien tulevaisuus näytä hyvältä. Leipäjonojen häntää ei kohta näy.
Sinar Mas on yhtiö, joka hallitsee palmuöljyn kauppaa ja synnyttää hävitystä ja lisää köyhyyttä, missä se liikkuukin. Saksalaiset hallitsevat öljypuristamojen laitevalmistusta. Öljyä myös salakuljetetaan tankkerikaupalla niihin vihreisiin maihin, missä osa maaöljystä on päätetty korvata veriöljyllä.
EU on käyttänyt miljardeja veroeurojamme tämän öljyn kehittämiseen. Ja se tulee käyttämään niitä lisää. Kun saksalainen vihreä Bärbel Höhn ahtautui tila-autoon lähteäkseen tarkkailemaan viljelmiä, toimittajia ei päästetty mukaan lainkaan.
Jotta imagoa saataisiin kiillotettua entisestään, on keksitty, että öljyä voitaisiin tuottaa joutomailla. Kasvia nimeltä jatropa kokeillaan parhaillaan Intiassa. Tosiasia on, että jatropa tarvitsee paljon vettä ja suuret alueet kasvaakseen. Tämän ihmekasvin tieltä työnnetään pois köyhien pyhät lehmät, joiden laitumet nyt ollaan viemässä. Maito on tärkeä proteiinin lähde intialaisille, jotka uskontonsa takia ovat usein kasvissyöjiä.
Vastaavia esimerkkejä löytyy ympäri maailman. Myös Etelä Amerikassa köyhät joutuvat lähtemään biopolttoaineen viljelyn tieltä, kun sokeriruoko valtaa maan.
Se, mikä tässä on erikoista, siihen paljonpuhuttuun hiilidioksiditaseeseen tällä kaikella on vain kielteinen vaikutus. Hiiltä hommassa vapautuu enemmän kuin koskaan ennen.
Mutta mitäpä siitä, kunhan lentokoneet lentävät ja formulat pyörivät? Maantie on kuumaa ja aurinko paistaa – meille.
Tämän jutun tiedot perustuvat eiliseen Ulkolinjaan, joka esitettiin parhaaseen katseluaikaan keskiyöllä. Ohjelman voi katsoa vielä 26 päivää ylen Areenasta: http://areena.yle.fi/video/1475699.
tiistai 30. marraskuuta 2010
lauantai 27. marraskuuta 2010
Kehitysavulla maksame velkaa, mutta kenen
Kaikkihan me tiedämme Belgian kuninkaan Leopold II:n, joka perusti Kongoon vapaakauppa-alueen, joka toimi vuosina 1877-1908. ”Tuona julmuuden ja häikäilemättömyyden aikana Kongossa vaikutti lukemattomien belgialaisten ja brittien lisäksi melkoinen joukko pohjoismaalaisia: jokilaivojen kapteeneita ja konemestareita, lähetyssaarnaajia, metsästäjiä, suomalaisen C.T. Erikssonin kaltaisia seikkailijoita.” Näin kirjoittaa tutkiva toimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton imperiumi.C.T. Eriksson oli yksi niistä tutkimusmatkailijoista, joka loi omaisuuden Kongossa.
Kirjassaan Seikkailujen Afrikka hän kertoo omista tutkimusmenetelmistään: ”Menettelytapa oli kyllä yksinkertainen – mistään etsinnästä sanan ammattimerkityksessä ei voinut olla puhettakaan. Me vain kyselimme alkuasukkailta, tiesivätkö he mitään paikkaa, jossa oli makubaa (kuparia) tai jossa sitä saattoi epäillä olevan. Korvaukseksi tiedonannostaan neekeri sai muutaman metrin pumpulikangasta tai halvan huovan, ja juttu oli sillä selvä.”
Kuningas Leopoldin aikainen vapaavaltio hävitti orjuudessa, vainoissa ja nälässä puolet maan asukkaista. Joukkomurhat olivat tavallisia, miehet pakotettiin työhön ottamalla vaimot ja lapset panttivangeiksi, naisia raiskattiin ja niskuroijilta katkaistiin kädet. Ihmiset joutuivat tekemään töitä raskaissa kahleissa. Julkisuudessa Leopold esiintyi suurena hyväntekijänä ja kertoi jopa vaihtaneensa kahleet kevyempiin alumiinisiin. Leopoldin mielipide oli, että kaikki rikkaus ja vauraus, joka maasta kuljetettiin pois, jonakin päivänä jotenkin tihkuisi sinne takaisin.
Seuraavaksi tunnetuin kongolainen on ehkä maata vuosina 1965-1997 hallinnut Ranskan, Belgian ja Yhdysvaltojen tukema antikommunisti Mobutu Sese Seko, jota kutsuttiin ”Käveleväksi pankkiholviksi Leopardihatussa”. Hänen valtakaudellaan syntyi hallintomuoto kleptokratia, varkaiden talous. Vuonna 1982 saksalainen Erwin Blumentahl varoitti Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää: ”Ei ole minkäänlaista toivoa näkyvissä, että Zairen (silloinen Kongo) lukuisat velkojat saisivat rahansa takaisin. Mobutu ja hänen hallituksensa eivät näytä piittaavan lainkaan lainojen ja julkisen velan takaisinmaksusta. Sen tiellä on ollut, ja on edelleen, yksi ainoa este: vallanpitäjien korruptio.”
”Kongon tapaus on hyvä esimerkki velkahelpotuskampanjoiden perusargumentista: diktaattori ottaa vastuuttomasti lainaa löyhäkukkaroisilta rahoituslaitoksilta ja jättää kansalleen musertavan velkataakan. Taakka sitoo maan entistä vankemmin kahlein kiinni köyhyyteen, tuotantoa tai palvelurakennetta ei ole vara kehittää, kun lainanlyhennykset ja korot näivettävät budjetin. Käteispulan koetellessa ja infrastuktuurin rapistuessa luonnonvarat on myytävä ulos jalostamattomina. Voiton käärivät halpojen raaka-aineita ostavat ulkomaiset yritykset ja usein myös lainanantajat, joille virtaa vuodesta toiseen korkotuloja”, kirjoittaa Hanna Nikkanen. Kongo ei velkahelpotuksia ole saanut ennen kuin vuonna 2010 heinäkuussa, kun IMF ja Maailmanpankki ilmoittivat vihdoin hyväksyvänsä 9,5 miljardin euron velkahelpotusohjelman Kongolle.
Kun erilaiset yhtiöjärjestelyt maassa ovat murroksessa monet työläiset päätyvät niin sanotuiksi artesaanikaivajiksi, jotka työskentelevät kokonaan omalla vastuullaan ilmantyönantajaa, työturvallisuusvalvontaa ja eläkkeitä. Kaivostyön vaihtoehtona ei juuri muuta ole kuin lähtö palkka-armeijaan tai muille hämärämarkkinoille.
Tällä hetkellä esimerkiksi Katangan kaivoksissa työskentelee 100 000 – 14 000 artesaanikaivajaa joista 50 000 on lapsia.
Myös Suomi saa osansa Kongon kaivosten rikkaudesta. ”Kokkolan kobolttitehdas kehrää tosissaan rahaa”, kirjoitti Tekniikka & Talous –lehden otsikko vuonna 2004. Jutun mukaan OMG Kokkola Chemicals OY:n tuotantolaitos on yksi Suomen kannattavimmista yrityksistä. Myös se käyttää vanhaa hyväksi koettua metodia: ostaa halvalla ja myy kalliilla.
Vuonna 2008 Suomi toi Kongosta yli 220 miljoonan euron arvosta kobolttia sisältävä malmia ja kaivoskuonaa. Tämän ainoan metallin perusteella Suomi on jo vuosia ollut Kongon tärkein kauppakumppani.
Lähes ryöstöä muistuttavien alhaisten hintojen lisäksi kauppaan liittyy toinenkin ongelma. Ulkomaiset yritykset eivät juuri lainkaan maksa veroja Kongoon. Tämä saa aikaan sen, että julkiset palvelut ja turvaverkot eivät pääse kehittymään ja se taas lisää työntekijöiden riippuvuutta työnantajistaan ja sosiaalisektorin riippuvuutta ulkomaisesta avusta. Kongon koko valtavan kaivossektori tuottaa edelleenkin yhteiseen kirstuun vuosittain vain 30 miljoonaa euroa.
”Veronmaksu onkin keskeinen yrityseettinen kysymys. Verohelpotusten kiristäminen hallituksilta ja tuottojen keinotekoinen siirtäminen veroparatiiseihin on yksi kehitysmaissa toimivien monikansallisten yritysten synneistä”, sanoo Hanna Nikkanen.
Ehkä juuri tällaisia seikkoja kannattaisi ajatella, kun seuraavan kerran otetaan rajusti kantaa kehitysapuun.
(Lähde: Hanna Nikkanen, Viaton imperiumi, Suomen Rauhanpuolustajat, Like 2010)
torstai 25. marraskuuta 2010
Suomi on maailman paras huono maa
Suomi on ehdottomasti maailman paras välinpitämättömien huijaripoliitikkojen hallitsema maa asua. Suomalaiset ovat maailman onnettominta onnellista kansaa. Suomalaisilla on maailman parhaat homekoulut. Suomi on maailman tasa-arvoisin epätasa-arvon maa. Rikkaat ovat rikkaampia kuin koskaan ennen ja jotta tasapaino säilyisi, köyhiä on enemmän kuin koskaan ennen ja he ovat entistä köyhempiä. Suomi on täynnä oxymoroneja. Jokaiselle omansa. Jedem das Seine.
Eilen illalla tuttu posteljooni soitti ja kertoi kylpevänsä myötähäpeän kylmässä hiessä, koska brändi. Oman kertomansa mukaan, hän ei ole koskaan hävennyt niin paljon muiden puolesta kuin katsoessaan spektaakkelia, missä uutistenlukija haastatteli Stubbia. Jokainen näki, että tilanne on lavastettu ja vuorosanat kiireessä opeteltu. Valitettavasti meillä on vain muutama johtaja ja kaikkia saa hävetä, itellooni jatkoi ja arveli koko maailman seuraavina viikkoina nauravan Suomelle.
Että meiltä muka löytyisi vastaus maailman kaikkiin ongelmiin. Tätä on jo ehditty epäillä, oli haastattelun tehnyt uutistenlukijakin sanonut. Dagens Nyheterissä oli irvailtu: Uhkaako sota, soittakaa Suomeen.
Keskellä paskalakikohua Suomella on kanttia julistautua vesiasiantuntijaksi. Koulujen yksityistämisen keskellä vannotaan maailman parhaaseen kouluun, vaikka tulevaisuudessa köyhien ja vähävaraisten lapset saavat ilmeisesti tyytyä kunnalliseen kiertokouluun, raivosi itellooni.
Jokaiselle on annettu tehtävä. Koululaisten pitää puhua myös hiljaisten kanssa. Missä maailmassa nämä herrat itse elävät? Ylimielisinä eivät juuri koskaan vastaa, vaikka miten heiltä asioita kyselisi. Ja sitten minä haluaisin halata julkisesti Jormaa, nauroi posteljooni niin että kännykkä putosi lattialle.
Löydettyään puhelimensa hän laittoi liikenteeseen lisää sadatuksia: Voitko kuvitella! Isovanhemmille on annettu tehtäväksi välittää kädentaitoja lapsille. Justiinsa! Kolme lapsenlasta oli meillä koko viikonvaihteen hoidossa, että vanhemmilla olisi hetki omaa aikaa. Kyllä siinä sivussa tulevat kädentaidot opetetuiksi. Juuri paikkasin vanhimman lapsen uudet kengät, jotka heti ensimmäisellä reissulla olivat hajonneet. Ja lettuja paistettiin. Ei siihen mitään joutavien herrojen ohjeita tarvita.
Vähitellen posteljooni kuitenkin rauhoittui ja lopetti itkunsekaisen hysteerisen naurunsa. Kyllä on herroilla huvinsa. Sitä vaan vielä olisin kiinnostunut tietämään, että paljonko tämä koko teatteri kaikkineen maksoi. Paljonko tuli maksamaan brändi-työryhmän raportti? Mikseivät tiedotusvälineet kertoneet tätä kaikkein kiinnostavinta tietoa?
Minulta olisi samat ohjeet saanut ihan ilmaiseksi, sanoi posteljooni, toivotti hyvää jatkoa ja lopetti puhelu.
Eilen illalla tuttu posteljooni soitti ja kertoi kylpevänsä myötähäpeän kylmässä hiessä, koska brändi. Oman kertomansa mukaan, hän ei ole koskaan hävennyt niin paljon muiden puolesta kuin katsoessaan spektaakkelia, missä uutistenlukija haastatteli Stubbia. Jokainen näki, että tilanne on lavastettu ja vuorosanat kiireessä opeteltu. Valitettavasti meillä on vain muutama johtaja ja kaikkia saa hävetä, itellooni jatkoi ja arveli koko maailman seuraavina viikkoina nauravan Suomelle.
Että meiltä muka löytyisi vastaus maailman kaikkiin ongelmiin. Tätä on jo ehditty epäillä, oli haastattelun tehnyt uutistenlukijakin sanonut. Dagens Nyheterissä oli irvailtu: Uhkaako sota, soittakaa Suomeen.
Keskellä paskalakikohua Suomella on kanttia julistautua vesiasiantuntijaksi. Koulujen yksityistämisen keskellä vannotaan maailman parhaaseen kouluun, vaikka tulevaisuudessa köyhien ja vähävaraisten lapset saavat ilmeisesti tyytyä kunnalliseen kiertokouluun, raivosi itellooni.
Jokaiselle on annettu tehtävä. Koululaisten pitää puhua myös hiljaisten kanssa. Missä maailmassa nämä herrat itse elävät? Ylimielisinä eivät juuri koskaan vastaa, vaikka miten heiltä asioita kyselisi. Ja sitten minä haluaisin halata julkisesti Jormaa, nauroi posteljooni niin että kännykkä putosi lattialle.
Löydettyään puhelimensa hän laittoi liikenteeseen lisää sadatuksia: Voitko kuvitella! Isovanhemmille on annettu tehtäväksi välittää kädentaitoja lapsille. Justiinsa! Kolme lapsenlasta oli meillä koko viikonvaihteen hoidossa, että vanhemmilla olisi hetki omaa aikaa. Kyllä siinä sivussa tulevat kädentaidot opetetuiksi. Juuri paikkasin vanhimman lapsen uudet kengät, jotka heti ensimmäisellä reissulla olivat hajonneet. Ja lettuja paistettiin. Ei siihen mitään joutavien herrojen ohjeita tarvita.
Vähitellen posteljooni kuitenkin rauhoittui ja lopetti itkunsekaisen hysteerisen naurunsa. Kyllä on herroilla huvinsa. Sitä vaan vielä olisin kiinnostunut tietämään, että paljonko tämä koko teatteri kaikkineen maksoi. Paljonko tuli maksamaan brändi-työryhmän raportti? Mikseivät tiedotusvälineet kertoneet tätä kaikkein kiinnostavinta tietoa?
Minulta olisi samat ohjeet saanut ihan ilmaiseksi, sanoi posteljooni, toivotti hyvää jatkoa ja lopetti puhelu.
Pelastakaa ihmiset ennen pankkeja
Yhdeksänkymmentä luvun lama hoidettiin valtavalla omaisuusmassojen uusjaolla.
Toimivia PK-yrityksiä kaadettiin urakalla ja uhreja tuli enemmän kuin talvisodassa. Satojatuhansia ihmisiä viime lama kosketti, jos ei yrittäjänä, niin ainakin takaajana. Monet menettivät omaisuutensa, kaikkensa ja jopa henkensä. Monet ovat riippuneet elinikäisessä hirressä. Jotkut eivät vapaudu koskaan.
Laman selvittäminen on yhä kesken. Tapahtumaa koskevat asiakirjat on presidentti Tarja Halonen julistanut salaisiksi.
Eilen uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoriso on kahtiajakautunut. Yhä useampi elää köyhyydessä eikä kykene siitä koskaan nousemaan. Yhä useampi sairastuu masennukseen.
Viime laman realisoinneissa otettiin pankeille useammankin sukupolven työ. Monelta meni perintönä saatu rintamamiestalo tai asutustila. Pääomat kasaantuivat entistä harvempiin käsiin.
Se sukupolvi, joka silloin yritti työllistää itsensä ja siinä sivussa myös muutaman vieraan on viimeisellä sillalla. Paluuta ei ole.
Heidän lapsensa ovat joutuneet aloittamaan kaiken alusta. Siten köyhyys periytyy jo kolmanteen polveen niin kuin sanassa sanotaan.
Nyt puhutaan syrjäytyneistä nuorista. Minusta tämä syrjäytyminen on eufemismi hirvittävimmästä päästä. Ihan niin kuin joku lapsi tai nuori tuosta vain päättäisi syrjäytyä. Vetäytyä syrjään yhteiskunnasta ja maailmasta, omaan masennukseensa ja kurjuuteensa.
Paljon rehellisempää olisi puhua syrjäytetyistä. Kilpailuyhteiskunta kun perustuu kokonaan sille ajatukselle, että heikot sortuu elon tiellä ja jätkät sen kun porskuttaa.
Ihminen voidaan syrjäyttää niin monella tavalla, mutta tärkein syrjäyttämisen keino on taloudellinen. Kukaan ei voi rahataloudessa elää ilman työtä ja toimeentuloa. Ja vallankin lapsilla ja nuorilla on valtavat paineet tämän kaupallisuuden keskellä: Miksei minulla ole, kun kaikilla muilla on? Lasten ja nuorten käytöstä ja tapoja kauhistellaan ja ihmetellään eikä aina ajatella omaa nenää pidemmälle.
Köyhän lapselle ei välttämättä jää muuta kuin kauhistuneiden aikuisten ahdistunut katse. En tarkoita, että ihminen selvitäkseen tarvitsisi ylenpalttista rikkautta, mutta terveen itsetunnon kehittymiseen tarvitaan turvatut olosuhteet. Terve itsetunto voi pelastaa ihmisen vaikeuksien keskellä.
Kuuluisan psykoanalyytikon Alice Millerin sanoilla: ”Tarkoitan terveellä itsetunnolla ehdotonta varmuutta siitä, että mielletyt tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tämä varmuus ei ole harkinnan tulos, vaan se on olemassa kuin sydämensyke, johon ei kiinnitetä huomiota, ellei se reistaile.
Tästä omien tunteiden ja toiveiden välittömyydestä ja luonnollisuudesta ihminen ammentaa lujuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän voi ”elää läpi” tunteitaan ja olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa tarvitsematta pelätä, että saattaa silloin sisäistetyn äidin tolaltaan. Hän saa hätääntyä, kun häntä uhataan, hän saa suuttua, kun hänen toiveensa eivät täyty. Hän tietää yhtälailla, mitä tahtoo ja mitä ei tahdo, ja pystyy ilmaisemaan tahtonsa välittämättä siitä, pidetäänkö hänestä vai vihataanko häntä sen vuoksi.”
Lasten syrjäyttämisen ketju on siis hyvin syvällä yhteiskunnassa. Toivoa nyt vain sopii, että viime laman ”hoidossa” tehtyjä virheitä ei tällä kertaa toistettaisi. Että tällä kertaa pelastettaisiin pankkien asemesta ihmiset.
(Lähde: Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia, WSOY 1986)
Toimivia PK-yrityksiä kaadettiin urakalla ja uhreja tuli enemmän kuin talvisodassa. Satojatuhansia ihmisiä viime lama kosketti, jos ei yrittäjänä, niin ainakin takaajana. Monet menettivät omaisuutensa, kaikkensa ja jopa henkensä. Monet ovat riippuneet elinikäisessä hirressä. Jotkut eivät vapaudu koskaan.
Laman selvittäminen on yhä kesken. Tapahtumaa koskevat asiakirjat on presidentti Tarja Halonen julistanut salaisiksi.
Eilen uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoriso on kahtiajakautunut. Yhä useampi elää köyhyydessä eikä kykene siitä koskaan nousemaan. Yhä useampi sairastuu masennukseen.
Viime laman realisoinneissa otettiin pankeille useammankin sukupolven työ. Monelta meni perintönä saatu rintamamiestalo tai asutustila. Pääomat kasaantuivat entistä harvempiin käsiin.
Se sukupolvi, joka silloin yritti työllistää itsensä ja siinä sivussa myös muutaman vieraan on viimeisellä sillalla. Paluuta ei ole.
Heidän lapsensa ovat joutuneet aloittamaan kaiken alusta. Siten köyhyys periytyy jo kolmanteen polveen niin kuin sanassa sanotaan.
Nyt puhutaan syrjäytyneistä nuorista. Minusta tämä syrjäytyminen on eufemismi hirvittävimmästä päästä. Ihan niin kuin joku lapsi tai nuori tuosta vain päättäisi syrjäytyä. Vetäytyä syrjään yhteiskunnasta ja maailmasta, omaan masennukseensa ja kurjuuteensa.
Paljon rehellisempää olisi puhua syrjäytetyistä. Kilpailuyhteiskunta kun perustuu kokonaan sille ajatukselle, että heikot sortuu elon tiellä ja jätkät sen kun porskuttaa.
Ihminen voidaan syrjäyttää niin monella tavalla, mutta tärkein syrjäyttämisen keino on taloudellinen. Kukaan ei voi rahataloudessa elää ilman työtä ja toimeentuloa. Ja vallankin lapsilla ja nuorilla on valtavat paineet tämän kaupallisuuden keskellä: Miksei minulla ole, kun kaikilla muilla on? Lasten ja nuorten käytöstä ja tapoja kauhistellaan ja ihmetellään eikä aina ajatella omaa nenää pidemmälle.
Köyhän lapselle ei välttämättä jää muuta kuin kauhistuneiden aikuisten ahdistunut katse. En tarkoita, että ihminen selvitäkseen tarvitsisi ylenpalttista rikkautta, mutta terveen itsetunnon kehittymiseen tarvitaan turvatut olosuhteet. Terve itsetunto voi pelastaa ihmisen vaikeuksien keskellä.
Kuuluisan psykoanalyytikon Alice Millerin sanoilla: ”Tarkoitan terveellä itsetunnolla ehdotonta varmuutta siitä, että mielletyt tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tämä varmuus ei ole harkinnan tulos, vaan se on olemassa kuin sydämensyke, johon ei kiinnitetä huomiota, ellei se reistaile.
Tästä omien tunteiden ja toiveiden välittömyydestä ja luonnollisuudesta ihminen ammentaa lujuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän voi ”elää läpi” tunteitaan ja olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa tarvitsematta pelätä, että saattaa silloin sisäistetyn äidin tolaltaan. Hän saa hätääntyä, kun häntä uhataan, hän saa suuttua, kun hänen toiveensa eivät täyty. Hän tietää yhtälailla, mitä tahtoo ja mitä ei tahdo, ja pystyy ilmaisemaan tahtonsa välittämättä siitä, pidetäänkö hänestä vai vihataanko häntä sen vuoksi.”
Lasten syrjäyttämisen ketju on siis hyvin syvällä yhteiskunnassa. Toivoa nyt vain sopii, että viime laman ”hoidossa” tehtyjä virheitä ei tällä kertaa toistettaisi. Että tällä kertaa pelastettaisiin pankkien asemesta ihmiset.
(Lähde: Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia, WSOY 1986)
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Pankit kuppaavat lasten välipalatkin
Pankit ovat laitoksia, jotka tallettavat holveihinsa ihmisten rahat ja lainaavat sitten niitä sekä ihmisille, että yrityksille. Tällainen roopeankkamielikuva aika monella pankista on.
Minäkin olen ollut mukana perustamassa pankkia vuonna vihreä lanttu ja Koivisto. Pankin perustamiseen tarvittiin silloin alkupääomaksi 50 000 mummoa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta pankin nimeksi laitettiin Ekopankki. Meidän perhe maksoi kahden ihmisen osuuden yhteensä 2000 markkaa. Myöhemmin pankki liitettiin Mikkelin Osuuspankkiin ja sen jälkeen en ole rahoistani kuullut mitään.
Pankit eivät kuitenkaan lainaa ihmisille pelkästään tätä alkupääomaa. Se lainaa myös säästäjien talletuksia ja ottaa siitä välistä marginaalin. Nykyisin pankeilla on mahdollisuus lainata myös digitaalista rahaa, mutta takuita vastaan tietysti. Yksityiset ihmiset lainaavat ja panevat pantiksi usein koko omaisuutensa ja vielä sitovat takuiksi oman vuosikymmenten työnsä, myös takaajien omaisuuden ja vuosikymmenten työn.
Yritykset antavat lainojensa takuiksi koko yrityksensä omaisuuden, mutta myös yrittäjän oman omaisuuden ja vielä takaajien työn ja omaisuuden.
Valtiot lainaavat rahoja pankeilta ja panevat takuiksi valtion omaisuuden ja kaikkien kansalaisten verotuotot vuosikymmeniksi ja jopa tulevien sukupolvien verot ja uudet verolle panot.
Kun pankeille tulee luottotappioita esimerkiksi yrityksen kaaduttua, talonomistajan jouduttua työttömäksi ja valtioiden verotulojen vähennyttyä, pankkien holtittoman lainanannon seurauksena, pankeille kertyy omaisuutta, jota se ei voi enää lainata. Kuka esimerkiksi haluaisi lainata pankilta lentokoneen?
Kun Karkkilan Säästöpankki oli kaatumaisillaan, tein pakallislehteen haastattelun pankinjohtajasta ja esitin naiivina naivin kysymyksen: Mihin kaikki rahat nyt ovat voineet joutua? Eivät ne kai sentään ole voineet lentää taivaan tuuliin. Pankinjohtaja vastasi näin sanoen: ”Eivät rahat ole lentäneet taivaaseen, mutta ne ovat nyt pankilla väärässä muodossa. Sellaisessa muodossa, että pankki ei hyödy niistä mitään. On taloja ja tavaroita ja jopa lentokoneita.”
Tässä ollaan myös tänään. Pannaan tarpeettomat tavarat roskapankkiin. Silti pankki haluaa saada niistä rahansa. Realisoidaan ne jälleen rahaksi. Ja tässä kohtaa huudetaan veronmaksajia apuun. Veronmaksajat saavat omaisuusmassan, jota sekään ei tarvitse tai vaikka tarvitsisikin, sitä ei niille anneta.
Nyt on aika perustaa valtion omaisuudenhoitoyhtiö, joka sitten ajan kanssa myy kaiken talteen otetun varallisuuden. Valtion varainhoitajat voivat känkätä osan kavereilleen alle torihintojen, elleivät pankkien isännät ole ehtineet ennen kuoria kermoja pakkohuutokaupoissa. Loppu hoidellaan ajan kanssa vaikka muille pimeille markkinoille. Pankkienhan ei tarvitse näitä suhmurointeja valvoa, koska luottotappiopiikki valtiolla on auki.
Miksi pankit eivät sitten nyt vaan lainaa ihmisille lisää rahaa? Ilmeisesti, että kaikki reaaliomaisuus on jo tuhansiksi vuosiksi pantattu, niin kuin kaikkien työt ja valtioiden verotuototkin. Ei ole enää ketään, joka voisi ottaa lisää lainaa, kun ei ole vaadittavia takuita.
Pikavippikassoista vielä vähän saa, mutta se on koronkiskontaa ja myös niiden takia ihmiset ovat jo kusessa kaulaansa myöten.
Miksei koko peliä puhalleta poikki? Annettaisiin pankkien vain kaatua ja pitää lentokoneensa? Siksi että niin monilla on pankeissa enemmän rahaa kuin 100 000 euroa. Ja tämä on se summa, jonka valtiot takaavat. Ilmeisesti Suomessa osattiin odottaa tätä kuppausta, koska sinivihreä hallitus juuri hiljattain nosti talletusten valtiontakauksen 50 000 eurosta 100 000:een. Edellä mainitusta summasta sovittiin 90-luvun laman jälkeen, koska pankit olivat muka oppineet edellisestä puhalluksesta ja säästäjät myös.
Nyt siis pelätään jälleen pankkien kaatumista. Mitä sitten? Annetaan kaatua, kunhan turvataan tavallisen ihmisen säästöt ja omaisuus, joka on omalla työllä hankittua. Keinottelijoiden omaisuudet voivat kyllä mennä vaikka tuulen mukana.
Vaan eikö mitä, tasaisin välein tämä sama näytelmä toistuu, niin kauan kuin on olemassa kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä. Lamasta toiseen poliitikot levittelevät käsiään niin kuin jokainen kerta oli uusi ja ennenkokematon. Riskianalyyseissä vain on vika niin kuin Katainen asian formuloi.
Näin tapahtuu kerta toisensa jälkeen koska rikkaat haluavat tulla entistä rikkaammiksi ja viedä köyhiltä viimeisen rovon. Mitä siitä, että lapset jäävät ilman kunnollista koulusta. Jäähän heille pankkien lunastamat talot, tavarat ja lentokoneet. Vai jäävätkö?
Minäkin olen ollut mukana perustamassa pankkia vuonna vihreä lanttu ja Koivisto. Pankin perustamiseen tarvittiin silloin alkupääomaksi 50 000 mummoa. Tarkkaa vuotta en muista, mutta pankin nimeksi laitettiin Ekopankki. Meidän perhe maksoi kahden ihmisen osuuden yhteensä 2000 markkaa. Myöhemmin pankki liitettiin Mikkelin Osuuspankkiin ja sen jälkeen en ole rahoistani kuullut mitään.
Pankit eivät kuitenkaan lainaa ihmisille pelkästään tätä alkupääomaa. Se lainaa myös säästäjien talletuksia ja ottaa siitä välistä marginaalin. Nykyisin pankeilla on mahdollisuus lainata myös digitaalista rahaa, mutta takuita vastaan tietysti. Yksityiset ihmiset lainaavat ja panevat pantiksi usein koko omaisuutensa ja vielä sitovat takuiksi oman vuosikymmenten työnsä, myös takaajien omaisuuden ja vuosikymmenten työn.
Yritykset antavat lainojensa takuiksi koko yrityksensä omaisuuden, mutta myös yrittäjän oman omaisuuden ja vielä takaajien työn ja omaisuuden.
Valtiot lainaavat rahoja pankeilta ja panevat takuiksi valtion omaisuuden ja kaikkien kansalaisten verotuotot vuosikymmeniksi ja jopa tulevien sukupolvien verot ja uudet verolle panot.
Kun pankeille tulee luottotappioita esimerkiksi yrityksen kaaduttua, talonomistajan jouduttua työttömäksi ja valtioiden verotulojen vähennyttyä, pankkien holtittoman lainanannon seurauksena, pankeille kertyy omaisuutta, jota se ei voi enää lainata. Kuka esimerkiksi haluaisi lainata pankilta lentokoneen?
Kun Karkkilan Säästöpankki oli kaatumaisillaan, tein pakallislehteen haastattelun pankinjohtajasta ja esitin naiivina naivin kysymyksen: Mihin kaikki rahat nyt ovat voineet joutua? Eivät ne kai sentään ole voineet lentää taivaan tuuliin. Pankinjohtaja vastasi näin sanoen: ”Eivät rahat ole lentäneet taivaaseen, mutta ne ovat nyt pankilla väärässä muodossa. Sellaisessa muodossa, että pankki ei hyödy niistä mitään. On taloja ja tavaroita ja jopa lentokoneita.”
Tässä ollaan myös tänään. Pannaan tarpeettomat tavarat roskapankkiin. Silti pankki haluaa saada niistä rahansa. Realisoidaan ne jälleen rahaksi. Ja tässä kohtaa huudetaan veronmaksajia apuun. Veronmaksajat saavat omaisuusmassan, jota sekään ei tarvitse tai vaikka tarvitsisikin, sitä ei niille anneta.
Nyt on aika perustaa valtion omaisuudenhoitoyhtiö, joka sitten ajan kanssa myy kaiken talteen otetun varallisuuden. Valtion varainhoitajat voivat känkätä osan kavereilleen alle torihintojen, elleivät pankkien isännät ole ehtineet ennen kuoria kermoja pakkohuutokaupoissa. Loppu hoidellaan ajan kanssa vaikka muille pimeille markkinoille. Pankkienhan ei tarvitse näitä suhmurointeja valvoa, koska luottotappiopiikki valtiolla on auki.
Miksi pankit eivät sitten nyt vaan lainaa ihmisille lisää rahaa? Ilmeisesti, että kaikki reaaliomaisuus on jo tuhansiksi vuosiksi pantattu, niin kuin kaikkien työt ja valtioiden verotuototkin. Ei ole enää ketään, joka voisi ottaa lisää lainaa, kun ei ole vaadittavia takuita.
Pikavippikassoista vielä vähän saa, mutta se on koronkiskontaa ja myös niiden takia ihmiset ovat jo kusessa kaulaansa myöten.
Miksei koko peliä puhalleta poikki? Annettaisiin pankkien vain kaatua ja pitää lentokoneensa? Siksi että niin monilla on pankeissa enemmän rahaa kuin 100 000 euroa. Ja tämä on se summa, jonka valtiot takaavat. Ilmeisesti Suomessa osattiin odottaa tätä kuppausta, koska sinivihreä hallitus juuri hiljattain nosti talletusten valtiontakauksen 50 000 eurosta 100 000:een. Edellä mainitusta summasta sovittiin 90-luvun laman jälkeen, koska pankit olivat muka oppineet edellisestä puhalluksesta ja säästäjät myös.
Nyt siis pelätään jälleen pankkien kaatumista. Mitä sitten? Annetaan kaatua, kunhan turvataan tavallisen ihmisen säästöt ja omaisuus, joka on omalla työllä hankittua. Keinottelijoiden omaisuudet voivat kyllä mennä vaikka tuulen mukana.
Vaan eikö mitä, tasaisin välein tämä sama näytelmä toistuu, niin kauan kuin on olemassa kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä. Lamasta toiseen poliitikot levittelevät käsiään niin kuin jokainen kerta oli uusi ja ennenkokematon. Riskianalyyseissä vain on vika niin kuin Katainen asian formuloi.
Näin tapahtuu kerta toisensa jälkeen koska rikkaat haluavat tulla entistä rikkaammiksi ja viedä köyhiltä viimeisen rovon. Mitä siitä, että lapset jäävät ilman kunnollista koulusta. Jäähän heille pankkien lunastamat talot, tavarat ja lentokoneet. Vai jäävätkö?
perjantai 19. marraskuuta 2010
Iso Paha Susi ja kolme pientä porsasta kuuntelevat Vuorisaarnaa
Eilen MTV3:n kymmenen uutisissa esitettiin spektaakkeli, jonka käsikirjoittajaa ja ohjaajaa ei mainittu, vaikka esitys sen olisi hyvin ansainnut.
Pääosassa oli Etlan Sixten Korkman, joka uhkui, puhkui ja puhisi, että EU:ssa ei europarlamentaarikoilla ole tarpeeksi taloudellista valtaa. Selvähän tämä tietysti, koska taloudellinen valta on siellä, missä on suuri raha. Kasvottomilla markkinoilla, jotka pistävät suuretkin linnat ja palatsit horjumaan. Sixtenhän tämän tietysti tietää, koska juuri hän on tämän vallan edustaja, Iso Paha Susi.
Tämän jälkeen näyttämölle astui Liisa Jaakonsaari (sd). Hänen olkitalostaan saatiin kuulla oraakkelimainen ennustus Euron tulevaisuudesta, joka on nyt pahassa vaarassa, kun jäsenvaltioissa on pikkupuolueita, jotka vaativat koko EU:n hajottamista. Näitä on vallankin uusissa, köyhissä jäsenmaissa. On tosi, tosi paha juttu, jos nämä puolueet tulvat vaaleissa valtaan ja sitten meillä ei enää olekaan yhteistä valuuttaa. Ihan kuin sadussa. Ihan kuin taloudellinen valta antaisi tapahtua jotain ilman, että päätös on sen oma.
Seuraavaksi kulisseista astui turvetalon omistaja Sirpa Pietikäinen (kok), joka oli paljon luottavaisempi suhteessa rahaan ja Isoon Pahaan Suteen. Valta ei romahtamalla ole heti Eurosta luopumasta. Jos euro häviää, niin se tapahtuu hitaasti nakertamalla, kun usko ja luottamus siihen horjuvat. Niin maailma siis loppuu: Ei pamahda, vaan vingahtaa.
Ekologisen tuulitalon rakentanut Heidi Hautala (vihr) loihe lausumaan, että EU:ssa on oltu kurittomia. On rikottu lakeja ja sääntöjä ja juuri siksi ollaan liemessä. Erityisesti EU:n isot ja voimakkaat valtiot ovat olleet hyvin kurittomia. Ja mikä pahinta ne ovat esimerkillään osoittaneet myös muille, ettei säännöistä ja säädöksistä tarvitse välittää. Suomi tässä nyt joutuu isompiaan ojentamaan ja neuvomaan, vaikka Iso Paha Susi juuri sanoi: "It's the economy, stupid"Ja Iso Paha Susi puhkuu ja puhisee varmasti niin kauan kuin viimeinenkin killinki on kaikkien talojen nurkista kerätty suurille pankeille ja Euroopan rikkaalle rahaeliitille. Jossain vaiheessa näytelmää jo esitettiin laskelma, että Irlannin pankkien pelastamiseen tarvitaan vain puolet siitä, mitä Suomi antoi Kreikalle.
Irlantiin Suomen tarvitsee antaa vain vaivaiset 500 miljoonaa viiva yksi miljardi siis tuhat miljoonaa. Eihän se tee kuin sata tai parisataa euroa jokaista suomalaista kohti. No sillä lailla. Mikäpä hätä tässä sitten. Tietysti saman rahan voisi laittaa suomalaisen köyhyyden poistamiseen, mutta näin porvarit priorisoivat. Ensin ruokitaan kylläiset ja vasta sitten nälkäiset, jos silloinkaan.
Kovin on siis heikoista aineista pienten possujen talot rakennettu. Iso Paha Susi puhkuu ja puhisee ja talot kaatuvat yksi toisensa jälkeen.
Kaikkein viisainkin possu näyttää unohtaneen, mitä kirjojen kirjan Vuorisaarnassa sanotaan: ”Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi.
Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu.
Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi.
Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui ja sen sortuminen oli suuri.”
Ja kun Jeesus lopetti nämä puheet, olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa.” (Matteus 7. 24-29.)
torstai 18. marraskuuta 2010
Kirjeeni kansanedustaja Erkki Tuomiojalle ja pääministeri Mari Kiviniemelle
Eilen illalla Erkki Tuomiojaa haastateltiin pankkikriisin hoitamisesta. Puheessaan hän myönsi, että demarioppositio on lähentymässä hallituksen kantoja siinä, miten tähän kriisiin pitäisi suhtautua. Lähinnä kysymys oli keinoista: miten ja kuinka paljon veronmaksajien rahoja ollaan taas valmiit syytämään pankeille ja muille rahoituslaitoksille.
Kirjoitin illalla kirjeen kansanedustaja Erkki Tuomiojalle. Tässä kirjeeni:
Hei!
A-studion haastattelun lopuksi sinä heitit passiivivaihteen päälle ja
olit sitä mieltä, että jos on eletty yli varojen, niin veronmaksajat
saavat maksaa keinottelijoiden aiheuttamat tappiot. Puhuisit vain
itsestäsi ja niistä, jotka todella ovat eläneet yli varojen. Minusta
köyhät ovat tässä maassa kärsineet jo ihan tarpeeksi edellisen
lamankin seurauksista. Aikovatko demarit unohtaa kokonaan nämä
Koiviston konklaavin tekemät vääryydet ja teurastukset ja vielä
toistaa ne.
Minusta olisi oikein, että rikkaat kerrankin pantaisiin vastuuseen
omasta ahneudestaan.
terveisin Kaija Olin-Arvola
Raasepori
Tänä aamuna uutisissa yhä toistettiin pääministeri Mari Kiviniemen lausuntoa, että kansalle ei ole osattu kertoa. (Oivallinen kikka ottaa syy niskoilleen ja silti sanoa, että kansa ei ymmärrä.)
Tässä kirjeeni pääministeri Mari Kiviniemelle:
Huomenta!
Sinä sanot, että ette ole kyenneet kertomaan tarpeeksi hyvin
kansalaisille, mistä tässä pankkien pääomittamisessa ja euron
tukemisessa on kyse. Kyllä me sen tiedämme. Tarkoitus on pistää
pankkien ja keinottelijoiden nopanheitto veromaksajien maksettavaksi.
Ihmeellistä tässä on se, että rikkaat kulkevat nykyisin jatkuvasti
hattu kädessä kerjäämässä ja siihen poliisi ei puutu. Olisi kovin
armollista, jos tässä rahanjaossa joskus tulisi köyhienkin vuoro.
Mutta ei. Siinä kohtaa rahat on aina loppu, kun pitäisi syrjäytettyjä
ja muita vähäosaisia auttaa.
Puhukaa asioista niiden oikeilla nimillä. Kyllä kansa tietää.
Kaija Olin-Arvola
Raasepori
Odotan vastauksia, vaikka tiedän, ettei niitä koskaan tule. Ei ole ennenkään tullut. Joskus on vain toivotettu Hyvää Joulua.
Kirjoitin illalla kirjeen kansanedustaja Erkki Tuomiojalle. Tässä kirjeeni:
Hei!
A-studion haastattelun lopuksi sinä heitit passiivivaihteen päälle ja
olit sitä mieltä, että jos on eletty yli varojen, niin veronmaksajat
saavat maksaa keinottelijoiden aiheuttamat tappiot. Puhuisit vain
itsestäsi ja niistä, jotka todella ovat eläneet yli varojen. Minusta
köyhät ovat tässä maassa kärsineet jo ihan tarpeeksi edellisen
lamankin seurauksista. Aikovatko demarit unohtaa kokonaan nämä
Koiviston konklaavin tekemät vääryydet ja teurastukset ja vielä
toistaa ne.
Minusta olisi oikein, että rikkaat kerrankin pantaisiin vastuuseen
omasta ahneudestaan.
terveisin Kaija Olin-Arvola
Raasepori
Tänä aamuna uutisissa yhä toistettiin pääministeri Mari Kiviniemen lausuntoa, että kansalle ei ole osattu kertoa. (Oivallinen kikka ottaa syy niskoilleen ja silti sanoa, että kansa ei ymmärrä.)
Tässä kirjeeni pääministeri Mari Kiviniemelle:
Huomenta!
Sinä sanot, että ette ole kyenneet kertomaan tarpeeksi hyvin
kansalaisille, mistä tässä pankkien pääomittamisessa ja euron
tukemisessa on kyse. Kyllä me sen tiedämme. Tarkoitus on pistää
pankkien ja keinottelijoiden nopanheitto veromaksajien maksettavaksi.
Ihmeellistä tässä on se, että rikkaat kulkevat nykyisin jatkuvasti
hattu kädessä kerjäämässä ja siihen poliisi ei puutu. Olisi kovin
armollista, jos tässä rahanjaossa joskus tulisi köyhienkin vuoro.
Mutta ei. Siinä kohtaa rahat on aina loppu, kun pitäisi syrjäytettyjä
ja muita vähäosaisia auttaa.
Puhukaa asioista niiden oikeilla nimillä. Kyllä kansa tietää.
Kaija Olin-Arvola
Raasepori
Odotan vastauksia, vaikka tiedän, ettei niitä koskaan tule. Ei ole ennenkään tullut. Joskus on vain toivotettu Hyvää Joulua.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Miehet ovat miehiä – hii-o-hoi
Kun miehet tulivat sodasta, kerrotaan heidän ensi töikseen kellistäneen vaimonsa ja vasta sitten ottaneen sukset jaloista. Ja ymmärtäähän tuon.
Eilen vietettiin taas koko maassa isänpäivää. Sitä ansaittua, jolloin isä saa kahvit sänkyyn ja lahjaksi kirjan tai porakoneen, ehkä partavettä. Minun isäni ei ehtinyt isänpäivistä nauttia, koska hän kuoli ennen kuin kauppiaat keksivät tämän myynninedistämisjuhlan. Joululahjan isä kyllä aina sai, joko klubiaskin tai siniruutuisen nenäliinan. Joskus molemmat.
Isä oli sodankäynyt mies. Hän haavoittui siellä jossakin. Paikan nimi oli Hokka. Olisi muuten päässyt sankarihautaan, mutta ryssä jätti ohi juostessaan ampumatta, vaikka pysähtyi ja tähtäsi - joko sääli ammuksiaan tai sitten miestä. Kuka tämän tietää?
Sodan jälkeen isä osti mummulta peltosaran, johon alkoi rakentaa rintamamiestaloa. Lainasi naapurista hevosen ja kaivoi perustukset lapiolla. Ajoi maan omaa peltoaan parantamaan. Kovaa ja savista oli se maa. Rintamiestalo oli tyyppitalo, jollaisia syntyi siihen aikaan Suomeen kuin tyrskyjä tuulessa.
Talon alakerrassa oli keittiö, kamari ja isohuone, joka teki vierashuoneen virkaa, vaikka vieraita ei juuri kännytkään. Melkein aina huone oli lukossa ja kahvipöytä, tupakkipöytä ja nojatuolit, piironki ja senkki sekä heteka hyvässä järjestyksessä. Lasiveranta oli tietysti ja sisäeteisestä pääsi vinttiin ja kellariin, keittiöön ja vierashuoneeseen. Kaikki ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.
Kellarissa oli sauna ja pukuhuone, isän työhuone höyläpenkkeineen, halkohuone, perunakellari ja marjakellareita.
Ihan omanlaisensa vesijohtojärjestelmän isä rakensi. Kellarissa oli vesiklosetti, johon vesi saatiin pumppaamalla kaivosta vessan katossa ollut tynnyri täyteen vettä. Vintissä oli toinen tynnyri ja siitä tuli vesi keittiöön kunhan jaksoi pumpata. Ja kyllähän me jaksettiin tai itkettiin ja jaksettiin.
Toisin kuin Kari Hotakainen Juoksuhaudantiessä kertoo, ei vinttiin rakennettu kahta huonetta tuleville lapsukaisille. Vintissä oli kamari ja hellahuone ja ne oli tarkoitettu vuokrattaviksi. Sodan jälkeen asuntopula oli huutava ja ihmisiä kodittomina vaikka kuinka paljon. Lisätienstiäkin tällä järjestelyllä ajateltiin saatavan
Vasta myöhemmin, kun olot helpottuivat, vapautuivat vintit lapsille, jotka palotikkaita pitkin karkailivat yöjalkaan ja iloisiin karkeloihin, tupakanpolttoon ja muuhun pahantekoon.
Rintamamiestalojen omavaraisuuteen kuuluivat myös kasvimaat, omenapuut ja marjapensaat. Minun isäni istutti talon ympärille monenlaisia koristekasveja sekä koivuja ja tammia, jotka uudet omistajat myöhemmin ensitöikseen kaasivat.
Rintamiestaloista nuoret lähtivät joko opiskelemaan tai aika monet, kuten minä, jo kolmetoistavuotiaina suoraan töihin. Sodankäyneet miehet unelmoivat varmaan kaikki kouluttavansa omat lapsensa, mutta sydän petti ennen aikojaan. Ymmärtäähän tämän tyhmempikin.
Seuraava sukupolvi näitä taloja sitten myi ja uudet asukkaat rakensivat lisäsiipiä ja purkivat vintin helloja ja pönttöuuneja, kaatoivat seiniä ja tekivät monenlaisia tarpeellisia muutoksia mielensä mukaan.
Nyt on jo menossa kolmas sukupolvi, joka ottaa nämä talot haltuunsa. Nyt ne kokevat jälleen uuden elämän tai sitten ne ajetaan puskutraktorilla maan tasalle ja tilalle rakennetaan reilusti kolmikerroksinen mahtitalo, jonka pihalla on uima-allas ja tramboliini.
Niin rintamamiestalot vähitellen katoavat maisemista. En tiedä onko missään kokonaista rintamamiestaloaluetta, joka olisi rauhoitettu ja säilytetty tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Ainakin pitäisi olla.
Eilen vietettiin taas koko maassa isänpäivää. Sitä ansaittua, jolloin isä saa kahvit sänkyyn ja lahjaksi kirjan tai porakoneen, ehkä partavettä. Minun isäni ei ehtinyt isänpäivistä nauttia, koska hän kuoli ennen kuin kauppiaat keksivät tämän myynninedistämisjuhlan. Joululahjan isä kyllä aina sai, joko klubiaskin tai siniruutuisen nenäliinan. Joskus molemmat.
Isä oli sodankäynyt mies. Hän haavoittui siellä jossakin. Paikan nimi oli Hokka. Olisi muuten päässyt sankarihautaan, mutta ryssä jätti ohi juostessaan ampumatta, vaikka pysähtyi ja tähtäsi - joko sääli ammuksiaan tai sitten miestä. Kuka tämän tietää?
Sodan jälkeen isä osti mummulta peltosaran, johon alkoi rakentaa rintamamiestaloa. Lainasi naapurista hevosen ja kaivoi perustukset lapiolla. Ajoi maan omaa peltoaan parantamaan. Kovaa ja savista oli se maa. Rintamiestalo oli tyyppitalo, jollaisia syntyi siihen aikaan Suomeen kuin tyrskyjä tuulessa.
Talon alakerrassa oli keittiö, kamari ja isohuone, joka teki vierashuoneen virkaa, vaikka vieraita ei juuri kännytkään. Melkein aina huone oli lukossa ja kahvipöytä, tupakkipöytä ja nojatuolit, piironki ja senkki sekä heteka hyvässä järjestyksessä. Lasiveranta oli tietysti ja sisäeteisestä pääsi vinttiin ja kellariin, keittiöön ja vierashuoneeseen. Kaikki ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.
Kellarissa oli sauna ja pukuhuone, isän työhuone höyläpenkkeineen, halkohuone, perunakellari ja marjakellareita.
Ihan omanlaisensa vesijohtojärjestelmän isä rakensi. Kellarissa oli vesiklosetti, johon vesi saatiin pumppaamalla kaivosta vessan katossa ollut tynnyri täyteen vettä. Vintissä oli toinen tynnyri ja siitä tuli vesi keittiöön kunhan jaksoi pumpata. Ja kyllähän me jaksettiin tai itkettiin ja jaksettiin.
Toisin kuin Kari Hotakainen Juoksuhaudantiessä kertoo, ei vinttiin rakennettu kahta huonetta tuleville lapsukaisille. Vintissä oli kamari ja hellahuone ja ne oli tarkoitettu vuokrattaviksi. Sodan jälkeen asuntopula oli huutava ja ihmisiä kodittomina vaikka kuinka paljon. Lisätienstiäkin tällä järjestelyllä ajateltiin saatavan
Vasta myöhemmin, kun olot helpottuivat, vapautuivat vintit lapsille, jotka palotikkaita pitkin karkailivat yöjalkaan ja iloisiin karkeloihin, tupakanpolttoon ja muuhun pahantekoon.
Rintamamiestalojen omavaraisuuteen kuuluivat myös kasvimaat, omenapuut ja marjapensaat. Minun isäni istutti talon ympärille monenlaisia koristekasveja sekä koivuja ja tammia, jotka uudet omistajat myöhemmin ensitöikseen kaasivat.
Rintamiestaloista nuoret lähtivät joko opiskelemaan tai aika monet, kuten minä, jo kolmetoistavuotiaina suoraan töihin. Sodankäyneet miehet unelmoivat varmaan kaikki kouluttavansa omat lapsensa, mutta sydän petti ennen aikojaan. Ymmärtäähän tämän tyhmempikin.
Seuraava sukupolvi näitä taloja sitten myi ja uudet asukkaat rakensivat lisäsiipiä ja purkivat vintin helloja ja pönttöuuneja, kaatoivat seiniä ja tekivät monenlaisia tarpeellisia muutoksia mielensä mukaan.
Nyt on jo menossa kolmas sukupolvi, joka ottaa nämä talot haltuunsa. Nyt ne kokevat jälleen uuden elämän tai sitten ne ajetaan puskutraktorilla maan tasalle ja tilalle rakennetaan reilusti kolmikerroksinen mahtitalo, jonka pihalla on uima-allas ja tramboliini.
Niin rintamamiestalot vähitellen katoavat maisemista. En tiedä onko missään kokonaista rintamamiestaloaluetta, joka olisi rauhoitettu ja säilytetty tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Ainakin pitäisi olla.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Ihminen on sudelle ihminen
Selma Lagerlöf kirjoittaa romaanissaan, Liljecronan koti, ketunkuopan virittämisestä, siitä kuinka Pitkä-Bengt ”oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan naaraskettu ei voinut erottaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullut sen kirkuvan kiinnitettynä paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä.”
Kun olin lapsi, kotini läheisyydessä oli vielä tie, jota kutsuttiin Sudenkuopantieksi. Metsässä sen varsilla oli paljon maatuneita kuoppia kertomassa entisten aikojen sudenpyynnistä. Kuopat olivat ihan sen notkelman läheisyydessä, missä sijaitsi kymmenen savun Luskalankylä. Tästä päätellen pedot oli päästetty hyvin lähelle eikä niitä sen kummemmin ilmeisesti pelätty, vaikka karja laidunsi pelloilla ja metsissä.
Nykyisin käydään vilkasta keskustelua petojen oikeuksista. Kaupunkilaiset ovat parhaita eläintensuojelijoita, jotka kyllä jahtaavat city-kaneja, mutta tuskin ottaisivat susia tai karhuja kaduilleen maleksimaan.
Petojen suojelussa voitaisiin tietysti käyttää nykytekniikkaa apuna. Tässä olisi Suomen armeijalla mainio tehtävä todellisena kansan ja isänmaan puolustajana. Jokaiseen petoon voitaisiin kiinnittää ilmaisin, jonka avulla petojen liikkumista voitaisiin seurata ja reippaat sotilaspojat voisivat käydä hätistelemässä petoja kauemmas ihmisasutuksista.
Varmaan pedot pian oppisivat pysymään poissa alueilta, joilla tuntisivat itsensä ei-toivotuiksi. Jolleivat sitten luontokuvaajat haaskoineen taas houkuttelisi niitä ihmisten ihmeteltäviksi.
Vaan, miltä näytti Iso-Bengtin kuopassa? ”Nurkassa pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka, vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.”
Koko kylän väki seisoi kuopan reunalla ja ihmetteli. ”Helppoahan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa.”
Onneksi paikalla oli vieras mies, joka aikansa kylän miesten neuvottomuutta kuunneltuaan, hyppäsi alas villien petojen keskelle. ”Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli juuri ennättänyt pystyyn. Ensimmäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän.”
Kun saalis oli saatu ylös kuopasta pappilanneiti tuli kiittämään miestä: ”Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen”, sanoi hän. ”Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut.”
Mies katsoi häneen surullisine silmineen. ”Kaikki koko maailmassa”, näyttivät ne puhuvan, ”on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista.”
Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.
”Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa”, sanoi hän.
(Selma Lagerlöf, Liljecronan koti, Suom. Helmi Setälä, WSOY 1937)
Kun olin lapsi, kotini läheisyydessä oli vielä tie, jota kutsuttiin Sudenkuopantieksi. Metsässä sen varsilla oli paljon maatuneita kuoppia kertomassa entisten aikojen sudenpyynnistä. Kuopat olivat ihan sen notkelman läheisyydessä, missä sijaitsi kymmenen savun Luskalankylä. Tästä päätellen pedot oli päästetty hyvin lähelle eikä niitä sen kummemmin ilmeisesti pelätty, vaikka karja laidunsi pelloilla ja metsissä.
Nykyisin käydään vilkasta keskustelua petojen oikeuksista. Kaupunkilaiset ovat parhaita eläintensuojelijoita, jotka kyllä jahtaavat city-kaneja, mutta tuskin ottaisivat susia tai karhuja kaduilleen maleksimaan.
Petojen suojelussa voitaisiin tietysti käyttää nykytekniikkaa apuna. Tässä olisi Suomen armeijalla mainio tehtävä todellisena kansan ja isänmaan puolustajana. Jokaiseen petoon voitaisiin kiinnittää ilmaisin, jonka avulla petojen liikkumista voitaisiin seurata ja reippaat sotilaspojat voisivat käydä hätistelemässä petoja kauemmas ihmisasutuksista.
Varmaan pedot pian oppisivat pysymään poissa alueilta, joilla tuntisivat itsensä ei-toivotuiksi. Jolleivat sitten luontokuvaajat haaskoineen taas houkuttelisi niitä ihmisten ihmeteltäviksi.
Vaan, miltä näytti Iso-Bengtin kuopassa? ”Nurkassa pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka, vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.”
Koko kylän väki seisoi kuopan reunalla ja ihmetteli. ”Helppoahan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa.”
Onneksi paikalla oli vieras mies, joka aikansa kylän miesten neuvottomuutta kuunneltuaan, hyppäsi alas villien petojen keskelle. ”Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli juuri ennättänyt pystyyn. Ensimmäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän.”
Kun saalis oli saatu ylös kuopasta pappilanneiti tuli kiittämään miestä: ”Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen”, sanoi hän. ”Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut.”
Mies katsoi häneen surullisine silmineen. ”Kaikki koko maailmassa”, näyttivät ne puhuvan, ”on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista.”
Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.
”Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa”, sanoi hän.
(Selma Lagerlöf, Liljecronan koti, Suom. Helmi Setälä, WSOY 1937)
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Isänmaa tarvitsee kaikki isot munat
Näin mainostettiin Helsingissä 30-luvulla niitä pieniä munia, jotka jäivät kotimaan kauppaan, kun isot ensin otettiin päältä ja vietiin Saksaan.
Suomeen oli vain muutamia vuosia ennen tätä touhuttu saksalaista kuningasta. Nyt oli menossa saksalaisen kansalliskiihkon ihailu. Lukkarinrakkaus mustaa ”vaterland”-paatosta kohtaan oli taas herännyt.
”Kun ei olisi niitä munia! Hiivatin munat! Kompastuvatko jalot tunteemme muniin! Kieltämättä on vaikeasti selitettävissä se, että kun kansamme hellästi jo pitkään on maksanut osan saksalaisten syömien munien hinnasta, nämä tylysti lisäävät munatullia ja tekevät viennin hyvin vaikeaksi. Se loukkaa meidän tunteitamme. Mutta ehkäpä aletaan selittää ”isänmaalliseksi” vientimaksujen korottamista ja suorastaan munien lahjoittamista Hitler&kumppaneille!” (Nimim. Pekka Tulenkantajat 11/1933 eli Katri Vala.)
Kun isänmaan etu sitä vaatii, ollaan valmiita mihin tahansa. Vai ollaanko?
Kun isänmaa jotain tarvitsee ja tahtoo, se otetaan. Ihan riippumatta siitä, millaiset ihmisoikeudet sattuvat kumppanimaassa vallitsemaan. Mielellämme me keskustelemme menneitten aikojen vääryyksistä, mutta suljemme silmämme niiltä, jotka tässä ajassa huutaen vaativat korjaamista. Katsokaa vaikka maailman nälkään ja köyhyyteen!
Usein ja melkein aina isänmaallisuus on liitetty sotaan ja maahan valuneen veren hurmeeseen. Kuin myös siihen, ”kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan isät katsovat poikiaan”. Isänmaa on hautausmaa. Se on silmänkantamaton rivistö ristejä, paasia ja itkeviä patsaita.
Mutta eikö paljon uskottavampaa isänmaallisuutta olisi rauhantyö? Että tätä isänmaata, jota myös edelleen Suomeksi kutsutaan, kehitettäisiin ja tehtäisiin paremmaksi asustaa meille kaikille. Itsenäisyyttähän meillä ei enää ole. Se on annettu Brysselin eliitille.
Isänmaallisuutta ei suinkaan ole se, että kaunistelemme oman maamme asioita ja salaamme sen puutteet. Rehellinen rakkaus isänmaahan paljastaa epäkohdat ja etsii niihin parannusta, jotta ne eivät ikuisesti jatkuisi.
Näin ei kuitenkaan tapahdu. Mieluummin jatketaan asevarustelua kuin käytetään siihen uppoava varallisuus köyhyyden poistamiseen. Mieluummin lähetetään suomalaisia Afganistaniin sotimaan kuin huolehditaan siitä, että koululaiset saavat välipalansa.
Sotien valmistelussa on aina käytetty räjähdysvoimana isänmaallisuutta. Siihen on vedottu, kun isänmaan puolustamiseen on pakotettu lähtemään nekin, joilla ei omaa isänmaata ole sen enempää kuin on multaa kynsien alla.
Nytkin on oltu jo kovasti huolissaan suomalaisten miesten puolustustahdosta, kun entistä useammat valitsevat aseellisen palvelun asemesta siviilipalvelun. Minun isänmaallisuudelleni ei ole mitään merkitystä sillä, kuinka moni nuori mies on valmis laittamaan henkensä uhriksi Björn Wahlroosin sokerijuurikasviljelmien puolesta.
Mutta missä on minun isänmaani? Se on Hyvinkään Puolimatkan hautausmaalla oleva sijani kokoinen tontti. Tietysti isänmaani on myös mielentila. Olen aina viihtynyt metsässä, sen maagisessa, tuoksuvassa hiljaisuudessa. Siksi voin sanoa, että metsä on minun isänmaani. Siellä minä olen rikas.
maanantai 1. marraskuuta 2010
Valehtelee niin että korvat heiluvat
Tiedättehän tyypin, joka naama punaisena, korvat heiluen tulee väittämään, että perussuomalaiset kuuluvat keskustaan. Jopa sen afrikkalaismallinen nenä näyttää koko ajan pitenevän.
Pitäisihän jokaisen valistuneen ihmisen tietää, että puolueet eivät asetu dimensiolla vasemmisto-oikeisto sen mukaan, mitä ne itse julistavat. Tärkeintä on substanssi. Paikka vasemmisto-oikeisto-akselilla määräytyy siis objektiivisten tekijöiden mukaan.
Kun puolue haluaa laittaa romanit kylmäsi linja-autoon ja lähettää takaisin kurjuuteen, se on ilman muuta äärioikeistolainen. Kun se haluaa yksilön puolesta päättää, että abortti pitää kieltää, se on äärioikeistolainen. Kun se kannattaa kapitalismia ja sen harjoittamaa toisen ihmisen alistamista ja riistoa, sen paikka on oikeiston ääripäässä. Kun sen arvot ja asenteet ovat samat kuin amerikkalaisen teekutsuliikkeen, sitä ei voi pitää minään muuna kuin äärikonservatiivisena eli äärioikeistolaisena puolueena. Kun sen vaatimuslistan kärjessä ei ole vähäväkisten aseman parantaminen ja tasa-arvon toteuttaminen, se on ilman muuta äärioikeistolainen puolue. Vallankin, kun se yrittää asettaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset vastakkain toinen toistensa kimppuun periaatteella: hajota ja hallitse.
Ihan siitä riippumatta, mitä puolue itse itsestään julistaa, kriteerit ovat objektiivisia. Ja silloin kyseessä on totuus, jonka vastakohta ei suinkaan ole valhe, vaan epätosi. Valhe on tietoista totuuden muuntelua. Totuus on objektiivisen todellisuuden ja subjektiivisen tajunnan välinen adekvaatti vastaavuus.
Tietysti me voimme aina esittää, mutta se on toinen juttu. Silloin kyse on spektaakkelista, jota nykyiset puolueet ja yhteiskunta laajasti harrastavat. Spektaakkelissa kukin valitsee itselleen roolin ja yrittää viedä sitä enemmän tai vähemmän onnistuneesti läpi. Joskus snobille rahvaanomaisen esittäminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että esitys ei mene läpi. Helposti käy niin, että rahvas tunnistaa pellen ja esityksestä tulee komedia.
Sitä varten nyt esitetään koulujen opetusohjelmaan lisättäväksi draaman opetusta. Että entistä enemmän ihmiset pääsisivät mukaan suureen spektaakkeliin. Enää ei riitä, että hallitsee ruumiinkielen ja muistaa nyt ainakin sen, että avoin ihminen ei pidä käsiään puuskassa rintansa päällä puhuessaan toiselle samanlaiselle.
Ei, nyt tarvitaan jo kansainvälisessä kilpailussa pärjäämiseksi täydellistä roolisuoritusta. Tähän tähdätään. Pitää oppia sujuvasti ottamaan rooli kuin rooli siinä paikassa, mihin kohtaan elämässä tulee milloinkin heitetyksi. Jo kaksikymmentä vuotta sitten erilaisilla työllisyyskursseilla leikittiin roolileikkejä: Ole sinä johtaja ja sinä esität työnhakijaa. Siinä piti harjaantua olemaan sujuva ja uskottava orja.
Työhakemuksessa piti tietysti mainita ainakin sellaiset ominaisuudet kuin: kunnianhimoinen, kilpailuhenkinen, urasuuntautunut, taiteellinen, oppimishaluinen, kykenevä itsenäiseen työskentelyyn ja tiimityöhön, kyky tehdä ja hallita useita asioita yhtä aikaa, kyky hahmottaa ja hallita laajoja kokonaisuuksia, kyky erottaa oleellinen epäoleellisesta eikä ollut haitaksi, vaikka olisi omannut myös johtamis- ja ongelmanratkaisukykyä. Kulttuurientuntemusta piti olla ja kielitaidoksi riitti osallistuminen yhtenä syksynä työväenopiston espanjankurssille.
Luetteloa voi tietysti jatkaa loputtomiin ja työtä piisaa, kun tuhannesta samanlaisesta onnistuu ottamaan juuri sen kaikilla mahdollisilla kyvyillä varustetun parhaan. Pitää tehdä kova diili.
Kun koko yhteiskunta on yhtä suurta spektaakkelia, ei yhtään tarvitse ihmetellä, että niin monet kärsivät masennuksesta ja mielenterveysongelmista. Kilpailu on kovaa ja vain parhaat komeljanttarit pärjäävät.
Tässä näytelmässä roolit jaetaan usein jo syntymässä, joten ei liene mikään ihme, että yhä useampi kysyy: Kuka minä olen?
Pitäisihän jokaisen valistuneen ihmisen tietää, että puolueet eivät asetu dimensiolla vasemmisto-oikeisto sen mukaan, mitä ne itse julistavat. Tärkeintä on substanssi. Paikka vasemmisto-oikeisto-akselilla määräytyy siis objektiivisten tekijöiden mukaan.
Kun puolue haluaa laittaa romanit kylmäsi linja-autoon ja lähettää takaisin kurjuuteen, se on ilman muuta äärioikeistolainen. Kun se haluaa yksilön puolesta päättää, että abortti pitää kieltää, se on äärioikeistolainen. Kun se kannattaa kapitalismia ja sen harjoittamaa toisen ihmisen alistamista ja riistoa, sen paikka on oikeiston ääripäässä. Kun sen arvot ja asenteet ovat samat kuin amerikkalaisen teekutsuliikkeen, sitä ei voi pitää minään muuna kuin äärikonservatiivisena eli äärioikeistolaisena puolueena. Kun sen vaatimuslistan kärjessä ei ole vähäväkisten aseman parantaminen ja tasa-arvon toteuttaminen, se on ilman muuta äärioikeistolainen puolue. Vallankin, kun se yrittää asettaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset vastakkain toinen toistensa kimppuun periaatteella: hajota ja hallitse.
Ihan siitä riippumatta, mitä puolue itse itsestään julistaa, kriteerit ovat objektiivisia. Ja silloin kyseessä on totuus, jonka vastakohta ei suinkaan ole valhe, vaan epätosi. Valhe on tietoista totuuden muuntelua. Totuus on objektiivisen todellisuuden ja subjektiivisen tajunnan välinen adekvaatti vastaavuus.
Tietysti me voimme aina esittää, mutta se on toinen juttu. Silloin kyse on spektaakkelista, jota nykyiset puolueet ja yhteiskunta laajasti harrastavat. Spektaakkelissa kukin valitsee itselleen roolin ja yrittää viedä sitä enemmän tai vähemmän onnistuneesti läpi. Joskus snobille rahvaanomaisen esittäminen tuottaa niin suuria vaikeuksia, että esitys ei mene läpi. Helposti käy niin, että rahvas tunnistaa pellen ja esityksestä tulee komedia.
Sitä varten nyt esitetään koulujen opetusohjelmaan lisättäväksi draaman opetusta. Että entistä enemmän ihmiset pääsisivät mukaan suureen spektaakkeliin. Enää ei riitä, että hallitsee ruumiinkielen ja muistaa nyt ainakin sen, että avoin ihminen ei pidä käsiään puuskassa rintansa päällä puhuessaan toiselle samanlaiselle.
Ei, nyt tarvitaan jo kansainvälisessä kilpailussa pärjäämiseksi täydellistä roolisuoritusta. Tähän tähdätään. Pitää oppia sujuvasti ottamaan rooli kuin rooli siinä paikassa, mihin kohtaan elämässä tulee milloinkin heitetyksi. Jo kaksikymmentä vuotta sitten erilaisilla työllisyyskursseilla leikittiin roolileikkejä: Ole sinä johtaja ja sinä esität työnhakijaa. Siinä piti harjaantua olemaan sujuva ja uskottava orja.
Työhakemuksessa piti tietysti mainita ainakin sellaiset ominaisuudet kuin: kunnianhimoinen, kilpailuhenkinen, urasuuntautunut, taiteellinen, oppimishaluinen, kykenevä itsenäiseen työskentelyyn ja tiimityöhön, kyky tehdä ja hallita useita asioita yhtä aikaa, kyky hahmottaa ja hallita laajoja kokonaisuuksia, kyky erottaa oleellinen epäoleellisesta eikä ollut haitaksi, vaikka olisi omannut myös johtamis- ja ongelmanratkaisukykyä. Kulttuurientuntemusta piti olla ja kielitaidoksi riitti osallistuminen yhtenä syksynä työväenopiston espanjankurssille.
Luetteloa voi tietysti jatkaa loputtomiin ja työtä piisaa, kun tuhannesta samanlaisesta onnistuu ottamaan juuri sen kaikilla mahdollisilla kyvyillä varustetun parhaan. Pitää tehdä kova diili.
Kun koko yhteiskunta on yhtä suurta spektaakkelia, ei yhtään tarvitse ihmetellä, että niin monet kärsivät masennuksesta ja mielenterveysongelmista. Kilpailu on kovaa ja vain parhaat komeljanttarit pärjäävät.
Tässä näytelmässä roolit jaetaan usein jo syntymässä, joten ei liene mikään ihme, että yhä useampi kysyy: Kuka minä olen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)