Tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin tutkija Jiri Nieminen kirjoittaa Kansan Uutisissa (7.3.2011) tulevista vaaleista: ” Sikäli kun politiikka ymmärretään Niccolò Machiavellia seuraten ruhtinaan eli poliitikon ja kansanjoukkojen väliseksi liitoksi toisia ruhtinaita eli poliitikkoja ja heidän edustamiaan voimia vastaan, voimme hahmottaa poliittisia strategioita, kuinka eri poliitikot ovat pyrkineet hyötymään maskuliinisuuden kriisiytymisestä.”
Itse on ole moista kriisiytymistä lainkaan huomannut, mutta ehkä se johtuu pelkästään omasta rajoittuneisuudestani ja siitä, että minua on joskus kutsuttu myös hyväksi jätkäksi.
Arvioidessaan ehdokkaita tästä näkökulmasta tutkija ottaa esimerkeiksi Alexander Stubbin ja Timo Soinin: ”Kokoomuksen Alexander Stubb on malliesimerkki siitä, että yhteiskunnan feminisoitumisesta ovat hyötyneet ennen kaikkea ne ylemmän keskiluokan miehet, jotka ovat kyenneet omaksumaan maskuliiniseen ruumiillisuuteen aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia. Hän pyrkii luomaan liittosuhteen toisiin keskikuokan miehiin ja naisiin urheilemalla miehekkäästi iltapäivälehtien sivuilla erotisoimalla ruumiinsa kokovartaloministeriksi.” Siis, että sedästä on tullut enemmän täti.
”Perussuomalaisten Timo Soini yrittää puhutella miehiä, jotka eivät ole kyenneet tai halunneet omaksua aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia ruumiillisuuteensa ja ovat heikoilla siirtyessämme teollisesta tuotannosta palvelujen ja informaation tuotannolle perustuvaan talouteen. Hän edustaa protestimaskuliinisuutta.” Ai, sitäkö se onkin, jota minä olen kutsunut pölkkypäisyydeksi.
Soinin retoriikka on tietoisesti pyrkinyt viemään kannattajia keskustasta ja SDP:ltä. Perussuomalaiset ovat muutenkin kaikkein perinteisin äijäpuolue suomalaisessa politiikassa.
Jopa vihreiden homomiehet Pekka Haaviston ja Oras Tynkkysen tutkija on onnistunut asettamaan Stubbin luomaan miesluokkaa. Sen sijaan Vasemmistoliiton kaksilahkeiset sijoittuvat ikävästi näiden kahden perustyypin välimaastoon Paavo Arhinmäen vegetaristisesta jalkapallohuliganismista huolimatta. No selvähän tämä.
Soinin ainakin osittaisen naisvihamielisyyden vastakohdaksi tutkija asettaa Anna Kontulan, joka edustaa ylitsevuotavaa miesrakkautta niin kuin minä itsekin.
”Parakin miesten välillä syntyy ystävyyssuhteita, jotka osaltaan helpottavat ikävää. Siksi jotkut kutsuvat parakkitovereita perheekseen. Tunnelmaa pidetään yllä jatkuvalla kujeilulla ja leikinlaskulla, josta minäkin saan osani – ihovoidetta ovenkahvassa, piilotettu kahvikuppi, pyyhkeen pihistäminen kesken suihkun ja niin edelleen. […] Ikävä on kuitenkin tiivistynyt parakin seiniin, se on kuitenkin läsnä koko ajan kun tehdään askareita tai nauretaan vodkaringissä. Miehet tietävät menettävänsä kallisarvoista aikaa: juuri nyt lapset tarvitsevat isäänsä, juuri nyt pitäisi olla läsnä, tukea, ohjata ja rakentaa elinikäistä ihmissuhdetta. (Näkymätön kylä, sivut 98–99)
Kontula yrittää osoittaa työläisromantiikan hengessä kuinka hän ymmärtää työväenluokkaisten miesten elämän iloja ja suruja kuin samaistuen heihin. Pamfletissaan hän kääntää myös oman sukupuolensa voimavaraksi, mikä on harvinaista suomalaisille naispoliitikoille.”
Jutun luettuani minulle ei jäänyt käteen muuta kuin ihmettely: Ai, että tästäkö politiikassa onkin kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti