Unohdin Mannerheimin syntymäpäivän

Ylihuomenna on tärkeä päivä. Kihlauksestani tulee kuluneeksi 45 vuotta. Olin tuntenut sulhaseni vain viisi päivää, kun hän kosi. Sormus ostettiin jo viikko aikaisemmin ennen sovittua kihlajaispäivää. Sulhaseni sai perintösormuksen, jonka olin perinnyt isosedältäni, joka päätti päivänsä menemällä kaivoon. Tupansa pöydälle hän jätti kellon, sormuksen ja lompakon.

Olimme päättäneet kihlajaispäiväksi kesäkuun neljännen, koska se oli Mannerheimin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Sen jälkeen koko Suomi tietysti liputti meidän kihlaustamme. Armaani oli vielä tuolloin myös Mannerheimin suuri ihailija.

Minulle lippu ja isänmaa eivät merkinneet oikein yhtään mitään. Isäni oli haavoittunut Karhumäen taisteluissa ja jäänyt henkiin vain siksi, että ryssä oli jättänyt ojan pohjalla verissään maakaavan miehen ampumatta. Oli tähdännyt, mutta ei laukaissut.

Isällä oli tapana sanoa, että hänellä ei ole isänmaata kuin sen verran, mitä on multaa kynsien alla. Sodan jälkeen isä rakensi rintamiestalon yksin kaverinaan naapurin laiha hevonen. Lipputankoa ei pihalle laitettu. Sitten vasta, kun talo on maksettu. Sitten vasta, kun se on oma. Sitä päivää hän ei nähnyt. Hänen sydämensä petti 52-vuotiaana.

Isälläni oli tapana joskus laulaa: Kotimaani ompi vittu, vittu armas synnyinmaa. Siellä mustat pillunkarvat reiän laitaa reunustaa.

Minä olen isäni kuolemasta lähtien tuntenut olevani aina ja kaikkialla sivullinen. Enemmän kuin suomalainen tunnen olevani maailman kansalainen ja osa ihmiskuntaa. Isänmaata on saman verran kuin isällä: se mitä on kynsien alla. Aina ei sitäkään.

Suomen lippua en palvo. Kesäkuun neljäntenä liputetaan minun kihlajaisiani.

Olen unohtanut, että se on marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla.

Ja nyt haluankin vain toivottaa Vasemmistoliitolle: Voimaa ja Uskallusta, Lämmintä Luottamusta ja Solidaarisuutta!

Maa kuuluu kaikille

Näin voisi kuvitella, mutta näin ei ole. Suomessa yksityinen maaomistus astui voimaan niinkin myöhään kuin 1500-luvulla, kun Ruotsi-Suomen silloinen kuningas alkoi jakaa maita läänityksinä suosikeilleen.

Tänä päivänä on ympäri maailman menossa valtaisa murros, joka ajaa entistä enemmän väkeä kaupunkien slummeihin. Kaupunkien slummeista väkeä häädetään kauemmaksi ei-minnekään, kun pankkien ja globaalien suuryritysten lasipalatsit tarvitsevat entistä enemmän tilaa kasvaakseen. Näin tapahtuu Intiassa ja näin tapahtuu Kiinassa ja näin tapahtuu Etelä-Amerikassa ja Afrikassa.

Ihmisiä ajetaan pois mailtaan, kun suuriyritykset ja tehomaatalous tarvitsevat maata jättimäiseen lihakarjan laiduntamiseen ja biopolttoaineen tuotantoon.

Siellä, missä puhvelit ennen laidunsivat preeriaa, on nyt aitoja, joiden sisäpuolelle kukaan ei saa mennä. Ennen laidunmaat olivat yhteisiä, mutta nyt ne on yksityistetty. Niitä pidetään käyttämättöminä siitäkin huolimatta, että maisema muuttuu.

Myös vesi on kortilla. Andien vuorilta suuret monikansalliset vesilaitokset juoksuttavat veden ohi kylien ja jättävät köyhät paimentolaiset ilman vettä. Joka yö, ihmiset rikkovat putket ja täyttävät vesiastiansa ja joka päivä putket suljetaan uudelleen.

Silloin tällöin ilmaantuu julkisuuteen tieto, että myös Suomen pohjavesiä ollaan yksityistämässä. Jo nyt Virossa amerikkalainen vesiyhtiö omistaa järven, josta johdetaan Tallinnan juomavesi. Yksityistämisen seurauksena veden hinta nousee jatkuvasti.

Parhaillaan on menossa lähiruokabuumi, joka tietysti edellyttäisi Suomessa vähintään 50-luvun maanomistusolosuhteita. Silloin jokaisella oli jonkinlainen peltotilkku tai siirtolapuutarhapalsta, jossa viljellä ainakin perunat ja juurekset.

Mitä on nykyinen lähiruoka? Norjasta tuotua lohta tai Marokon appelsiineja?

Mitä hulluus maksaa?

Kuva: Asunnottoman asunto New Yorkissa.

Pekka Visurin vasta ilmestyneessä kirjassa Maailman muutos ja Suomi kerrotaan Irakin sodan kustannukset Yhdysvaltojen osalta: ”Irakin sodankustannuksiin Yhdysvallat on käyttänyt budjettivaroista rahaa noin 900 miljardia dollaria, mikä ylittää Vietnamin sodan kulut. Tuohonkaan summaan ei ole sisällytetty kaikkia sodasta aiheutuvia menoja. Pelkästään 120 000 sotilaan ylläpito Irakissa maksoi vuonna 2008 lähes 12 miljardia dollaria kuukaudessa.

Sodan arvioidut kokonaiskustannukset yhdysvalloille ovat kohonneet 3000 – 4000 miljardin dollarin suuruusluokkaan, kun mukaan on laskettu suoranaisten toimintamenojen lisäksi haavoittuneiden hoitokulut ja veteraanien korvaukset sekä kaluston uusimistarpeet ja heijastusvaikutukset talouteen.”

Varsin suurpiirteisiä ovat arviot, mutta ne kertovat selvää kieltä suuruusluokasta.

Vuoden 2010 loppuun mennessä amerikkalaissotilaita oli kuollut Irakin sodan vuoksi noin 4 500 ja vakavasti haavoittuneita oli 32 000.

Ydin-lehdessä arvioitiin vuonna 2008 irakilaisia kuolleen jo yli miljoonan. Heistä suurin osa oli siviileitä.

Näin paljon kärsimystä ja hukkaan heitettyä varallisuutta, jolla varmaankin olisi ollut paljon käyttöä maassa, jossa lapsiperheitä asuu kaduilla pahvilaatikoissa.

Ja sitten Suomen porvarit vielä itkevät, kun eivät pääse mukaan sotimaan.



(Lähde: Pekka Visuri, Maailman muutos ja Suomi, WSOY 2011)