Georgio Napolitano ja Wolff Biermann
Minulta on usein vaadittu, että minä kertoisin suhteeni proletariaatin diktatuuriin ja nk. sosialistisiin maihin ja vallankin niissä tehtyihin vääryyksiin. Voin sanoa vain, että tultuani vääryyksistä tietoiseksi, olen ne aina tuominnut ja tuomisten edelleen.
En ole koskaan kannattanut proletariaatin diktatuuria. Olen kuulunut siihen eurokommunistiseen liikkeeseen, jonka tavoitteena oli demokraattinen tie sosialismiin, joka oli tarkoitus saavuttaa laajan monopolien vastaisen rintaman avulla. Tähän rintamaan olisi voinut kuulua 90 prosenttia maailman ihmisistä, jotka omistavat vain 10 prosenttia kaikesta.
Minun lapsuudessani ei kotona paljon politiikasta puhuttu, vaikka melkein koko suku oli tapettu vuonna 1918, tai ehkä juuri siitä syystä. Kun yhteiskunnan radikalisoitui 60-luvulla, se kosketti myös minua. Äiti itki, kun liityin SKP:hen. Hän pelkäsi, että minulle tapahtuisi sama kuin hänen omalle isälleen eli minun vaarilleni.
Sinisilmäisenä lähdin ensin Sirola-opistoon, jonka antamaa opetusta pidän edelleen suuressa arvossa. Siellä opin ymmärtämään maailmaa.
Moskovan puoluekoulussa pari vuotta kului rattoisasti tutustumalla uusiin ihmisiin, joita oli yli 50:stä maailman maasta. Osa tuli sellaisista maista, joissa kommunisteja vangittiin, kidutettiin ja tapettiin. , Tämän vuoksi koulu oli illegaalinen, kuten sanonta kuului. Instituutti järjesti paljon erilaisia retkiä ja ekskursioita eri puolille Neuvostoliittoa. Saimme tutustua ohjatusti maahan ja sen tapoihin.
Jos en olisi ystävystynyt italialaisen kanssa, kuva maasta olisi varmaankin jäänyt vielä paljon silotellummaksi. Silloisen Moskovassa toimivan Italian kommunistisen puolueen lehden, l´Unitan kirjeenvaihtajan luona vieraili paljon kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, jotka kertoivat toisenlaisesta todellisuudesta. Kirjeenvaihtaja Georgio Napolitano on nykyisin Italian presidentti.
Moskovan jälkeen olin kolme vuotta Suomessa ja sen jälkeen lähdin DDR:ään, missä mieheni toimi Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana. Asuimme tavallisessa kerrostalossa tavallisten ihmisten keskuudessa ja tietysti näkökulma maahan oli toinen. Elettiin aikaa, jolloin Wolff Biermann karkotettiin. Hänen jälkeensä sai lähteä myös joukko muita taiteilijoita länteen.
Silloisessa DDR:ssä ei tarvinnut kauankaan keskustella ihmisten kanssa, kun jokainen tapaamme ihminen paljastui toisinajattelijaksi. He eivät vastustaneet sosialismia sinänsä, mutta olisivat halunneet lisää demokratiaa ja vapauksia ja vallankin mahdollisuutta matkustaa muualle kuin muihin sosialistisiin maihin.
Ihmiset elivät muuten ihan normaalia elämää iloineen ja suruineen. Myös sosialismissa synnyttiin ja kuoltiin, vietettiin häitä ja syntymäpäiviä, lapset aloittivat koulunsa ja päättivät opintonsa. Mitään dramaattista uhkaa ei jokapäiväisen elämän yllä ollut. Johtajiakin arvosteltiin täysin avoimesti. Länsimediaa seurattiin. Ja kirjallisuuskin oli mielenkiintoista kunhan oppi lukemaan rivien välistä.
Niin paljon olin kuitenkin käsityksiäni sosialistisista maista muuttanut, että en enää halunnut olla mukana politiikassa, koska Suomessa ei asioista silloin ollut lupa puhua. Muutin erakoksi metsään ja ryhdyin lammaspaimeneksi. Viisitoista vuotta kestänyt karkotukseni päättyi pakon edessä, mutta se onkin sitten jo toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti