”Yksikään ihminen ei ole saari, vaan jokainen on osa yhteistä mannerta. Jos meri huuhtelee mukanaan savikokkareen, käy Eurooppa sitä pienemmäksi, samoin kuin ystäväsi maatila tai oma kartanosi kärsii menetyksen palan murtuessa rantakalliosta. Jokaisen ihmisen kuolema vie jotain minusta, koska minäkin olen osallinen koko ihmiskunnassa. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle.” Näin kirjoitti kirkkoisä John Donne (1573 - 1631): Devotions Upon Emergent Occasions (Rukouksia sairasvuoteelta)
Tässä kirjoituksessa on sanottu syvällinen totuus maailmasta. Kukaan ei täällä voi olla yksin. Kaikki me tänne alasti synnymme ja alasti täältä lähdemme. Mitään ei kukaan mukaansa saa. Miksi siis ei ole mahdollista elää tätä elämää ihmisiksi.
Miksei ihminen voi tyytyä kohtuuteen. Loppujen lopuksi ei meistä kukaan kovin paljon tarvitse. Kohtuus juontuu sanasta kohtu. Kohdussa meillä on kaikki. Kaikki mitä hyvän elämän ylläpitämiseen tarvitaan. Miksi siis tahtoa enemmän?
Eikö lopulta kaikesta paljoudesta ole muuta kuin ylimääräistä huolta ja vaivaa. Eikö paljon onnellisempaa olisi elää, jos maan rikkaudet jaettaisiin niin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä puutetta ja hätää.
”Niin luontoon kuin yhteiskuntaakin nähden pidetään nykyisen tuotantotavan vallitessa silmällä etupäässä vain ensimmäistä kouriintuntuvaa menestystä ja sitten vielä ihmetellään kun tähän suuntautuvien tekojen myöhemmät seuraamukset ovat kokonaan toisenlaisia, useimmiten aivan päinvastaisia”, sanoi Friedrich Engels.
- Ihmiset, älkää kootko kultaa ja jalokiviä; täyttäkää sydämenne kaipuulla joka polttaa kuin hehkuva hiili. Varastelkaa rubiineja enkelien katseista, juokaa kylmää vettä paholaisen lätäköstä. Ihmiset, älkää kootko aarteita jotka tekevät teistä kerjäläisiä; kerätkää rikkauksia jotka antavat teille kuninkaan mahdin. Lahjoittakaa lapsillenne kauneus jollaista ei ihmissilmä ole nähnyt, lahjoittakaa lapsillenne voima jolla murtaa auki taivaan portit, kirjoitti Edith Södergran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti