Kun sanatkin varastetaan

Pyydän nyt heti aluksi anteeksi niiltä lukijoiltani, jotka eivät pidä siitä, että minä vien heidät Intiaan. Olen taas katsonut Kravun kääntöpiiriä ja lukenut intialaista kirjailijaa Arundhati Royta.

Kravun kääntöpiirissä kerrottiin Kalkutan kosteikosta, johon virtaavat kaikki ihmisten jätteet ja myös teollisuuden päästöt. Siinä jäteviemärissä kasvatetaan suuret määrät kaloja ja vihanneksia. Haju on sanoinkuvaamaton, mutta niin kuin Arundhati Roy sanoo: Intiassa on väärin, jos joet laskevat mereen. Vesi menee ikään kuin väärään paikkaan ja hukkaan.

Maahan rakennetaan viivasuoria moottoriteitä, jotta uudella pikkuautolla päästäisiin ajamaan edestakaisin. Nano on hallituksen lahja tai lahjus uudelle keskiluokalle niin kuin Folkkari aikoinaan kansallissosialisteille. Hitlerin radion, josta voi aina kuulla suuren johtajan äänen, on korvannut Bollywood ja sen tarjoilema oopiumi.

Kaikkialle rakennetaan patoja, louhitaan, kaivetaan, rouhitaan, ryövätään, rakennetaan ja ryöstetään. Puskutraktoreilla työnnetään köyhät kaatopaikkojen päälle ja slummeihin. Heidät näännytetään nälkään, koska heidän maansa sijaitsevat uuden taivaskansan rikkauksien päällä. Köyhät kelpaavat korkeintaan mikrolainojen mannekiineiksi ja kuten suomalainen brändin tekijä sanoi: Köyhiä, mutta onnellisia.

Tätä he kutsuvat kehitykseksi, kasvuksi ja edistykseksi. Se on taloudellista determinismiä, ei ole muuta vaihtoehtoa. Se on kasvua, jonka vastustajien sanotaan olevan epäisänmaallisia ja kehityksen vastustajia. Ne jotka puhuvat luonnonsuojelusta ja ympäristöstä ovat edistyksen vihamiehiä.

Roy sanoo asian vielä pelkistetymmin: Kasvuun liittyy vaatimus kansallisesta eheydestä ja edistyksestä, mikä suoraan sanottuna tarkoittaa vapaakauppaa ja fasismia.

Minäkin esitän nyt postmodernin kysymyksen voiko Auschwitzin jälkeen olla runoutta. Viekö todellisuus voiman eeppiseltä kerronnalta. Pitäisikö palata runouteen ja tiiviiseen sanomaan. Vai pitäisikö ulvoa kuin susi, jotta tulisi kuulluksi.

Jolla on sana sillä on valta. Juuri siksi meidän sanamme yritetään täyttää uusilla merkityksillä. Juuri siksi luodaan uusia sanoja, jotka täytetään vanhoilla merkityksillä. Sanoilla meitä johdetaan ja sanoilla meitä manipuloidaan.

Osmanien Turkissa tekemässä kansanmurhassa (jota ei ole vieläkään tunnustettu) tapettiin puolitoista miljoonaa armenialaista. Juuri ennen sitä Anatoliaan kerrottiin laskeutuneen valtavia heinäsirkkaparvia. Niitä pidettiin pahan enteenä ja sitä ne olivatkin.

Turkissa asia on edelleen tabu. Kun runoilija Hrant Dink rikkoi hiljaisuuden 2007 hänet tapettiin. Tämän teon suorittaneet valkolakit juhlivat yhä Turkissa. Tappouhkauksia ovat saaneet myös Orhan Pamuk, Elif Shafak ja monet muut, jotka ovat sanoneet, mitä ei pidä sanoa. Ajatelleet, mitä ei saa ajatella.

Olen juuri tullut vaarini haudalta Tavolan metsästä. Hänet haavoitettiin ja otettiin kiinni vapunpäivänä vuonna 1918. Hänet teloitettiin viisi päivää myöhemmin ja sotkettiin suohon. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen. Kun keskustelin asiasta suomalaisen natsin kanssa, hän sanoi minulle: Kerro, missä se hauta on, niin minä käyn kusemassa sille.

Arundhati Roy päättää esseensä Kuuntelen heinäsirkkoja: Kansanmurha, kieltäminen ja juhlinta sanoihin:

”Tukahduttaa”, ”Rampauttaa”, ”Virus”, ”vitsaus”, ”Eliminoida”, ”Nitistää”. Kyllä vain, joukkotuhonnan ajatus on ilmassa.

Ja ihmiset uskovat, että kun he joutuvat alttiiksi joukkotuhonnalle, heillä on oikeus pitää puoliaan. Se on ehdottomasti tarpeen.

Ehkä he ovat kuunnelleet heinäsirkkoja.”

Hyvää Vappua!