Näitä eufemismeja piisaa. Ihmisille syötetään milloin milläkin nimellä vanhaa tuttua huttua. Nyt sodasta alettiin puhua lentokieltona. Jo pitkään rauhanturvaaminen on ollut avointa sotaa.
Perjantain Pressiklubissa EK:n Matti Apunen ilkamoi sillä, aikooko suomalainen älymystö nyt marssia USA:n lähetystölle mieltään soittamaan, kun kuulevat, että asialla on Nato. Ilkkumisen aihetta piisaa maailmassa, jossa sota tuntuu olevan ilon asia. Mitä se tietysti onkin asetehtailijoille ja kauhukauppiaille.
Nyt hyökkäyksen syyksi riittää, kun esittää kännykkäkameralla otettuja kuvia taisteluista, joissa pöly lentää.
Vielä muutama päivä sitten Suomen Strategian laitoksen edustaja ihmetteli tv:ssä sitä, ettei Libyan rajoille ole tullut juuri lainkaan loukkaantuneita. Hän arveli sen johtuvan siitä, että aseita paukutellaan enemmänkin pelotteluvaikutelman aikaan saamiseksi.
Romaanissaan Mummon ja Marskin tarinat Paavo Rintala kirjoittaa: ”että tykistön merkitys on edelleen sama kuin ruudin keksimisen jälkeen, että tykistön ääni vaikuttaa ratkaisevammin koko sodankäyntiin kuin sen todellinen teho.”
Siitä ei liene epäilystäkään, etteikö Nato-joukoilla olisi tappavia aseita ja etteikö niitä käytettäisi. Naton aseet kantavat Nevadasta Afrikkaan ilman tarvetta yhteenkään sotilaaseen. Meillä Suomessa presidentti miettii nyt tukka punaisena, josko Libyan puolesta pantaisiin kuolemaan myös suomalaisia.
Sitä vain ihmettelen, miten valikoivaa tämä länsimaiden harrastama siviilien puolustaminen on. Jemenissä tapettiin juuri joukko mielenosoittajia ja tällä viikolla amerikkalaiset kävivät paiskaamassa pommeja myös Pakistaniin. Sielläkin kuoli siviilejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti