Sota on nyt lentokielto

Näitä eufemismeja piisaa. Ihmisille syötetään milloin milläkin nimellä vanhaa tuttua huttua. Nyt sodasta alettiin puhua lentokieltona. Jo pitkään rauhanturvaaminen on ollut avointa sotaa.

Perjantain Pressiklubissa EK:n Matti Apunen ilkamoi sillä, aikooko suomalainen älymystö nyt marssia USA:n lähetystölle mieltään soittamaan, kun kuulevat, että asialla on Nato. Ilkkumisen aihetta piisaa maailmassa, jossa sota tuntuu olevan ilon asia. Mitä se tietysti onkin asetehtailijoille ja kauhukauppiaille.

Nyt hyökkäyksen syyksi riittää, kun esittää kännykkäkameralla otettuja kuvia taisteluista, joissa pöly lentää.

Vielä muutama päivä sitten Suomen Strategian laitoksen edustaja ihmetteli tv:ssä sitä, ettei Libyan rajoille ole tullut juuri lainkaan loukkaantuneita. Hän arveli sen johtuvan siitä, että aseita paukutellaan enemmänkin pelotteluvaikutelman aikaan saamiseksi.

Romaanissaan Mummon ja Marskin tarinat Paavo Rintala kirjoittaa: ”että tykistön merkitys on edelleen sama kuin ruudin keksimisen jälkeen, että tykistön ääni vaikuttaa ratkaisevammin koko sodankäyntiin kuin sen todellinen teho.”

Siitä ei liene epäilystäkään, etteikö Nato-joukoilla olisi tappavia aseita ja etteikö niitä käytettäisi. Naton aseet kantavat Nevadasta Afrikkaan ilman tarvetta yhteenkään sotilaaseen. Meillä Suomessa presidentti miettii nyt tukka punaisena, josko Libyan puolesta pantaisiin kuolemaan myös suomalaisia.

Sitä vain ihmettelen, miten valikoivaa tämä länsimaiden harrastama siviilien puolustaminen on. Jemenissä tapettiin juuri joukko mielenosoittajia ja tällä viikolla amerikkalaiset kävivät paiskaamassa pommeja myös Pakistaniin. Sielläkin kuoli siviilejä.

Karjalan palauttajille

Kuva: Johannes Heinonen, Lisää höökipilleriä

Kylmä totuus on, että siitä lähtien, kun Venäjällä tapahtui vallankumous, Suomesta alettiin tehdä sissiretkiä naapurin puolelle tavoitteena bolshevikkien kukistaminen. Koko kolmekymmentäluku tehtiin linnoitustöitä itärajalla ja propagandamyllyt jauhoivat. Ja niin sota sitten syttyikin. Ihan sama sinänsä kuka Mainilan laukaukset ampui.

Neuvotteluista neuvostoliittolaisten kanssa kieltäydyttiin, mihin hyvinkin saattoi syynä olla sopimus, jonka Suomi oli itsenäistyttyään tehnyt Saksan kanssa. Siitä kertoo Markku Kuisma kirjassaan Rosvoparoonien paluu (2010): "Berliinissä allekirjoitettu sopimus takasi Suomelle Saksan poliittisen ja sotilaallisen tuen, mutta sitoi samalla Suomen tiukasti Saksan vanaveteen. Sen mukaisesti Suomella ei ollut oikeutta luovuttaa mitään osaa valtioalueestaan muiden valtojen hyväksi tai tehdä niille myönnytyksiä ilman Saksan lupaa. Salaisessa lisäpöytäkirjassa Suomi sen sijaan myönsi Saksalle vapauden perustaa laivastotukikohtia Suomenlahdelle, Pohjanmerelle ja Jäämeren rannikolle."

Ja pitihän siltä Saksasta tuoda Suomeen kuningaskin, mille yhä nauravat naurismaan aidatkin.

Talvisodassa tuli takkiin rumasti, mutta eipä hätää, uusi erillissota oli vireillä Hitlerin peesissä ja liittolaisena. Kaavailuna oli Suur-Suomi, jolla ryssää vastaan olisi ollut maarajaa vain 300 kilometriä. Pietari olisi liitetty Viipuriin ja kaupungista tehty suursatama, johon Volgan vesiliikenne olisi ohjattu. Suomen kansan olisi täten liitetty myös Volgan latvoilla asuvat suomensukuiset kansat mareja tseremissejä myöden.

Maan pinta-ala olisi ollut ainakin 600 000 neliökilometriä ja väkiluku laskettu kymmenissä miljoonissa. Kaikki suomalaisia, vaikka saksalaisetkin olisi toki kelpuutettu siittäjiksi. Puhdasrotuinen maa ja sen urhea kansa, jota saksalaiset onnittelivat 1918 tehdystä onnistuneesta puhdistuksesta epäkelvon aineksen poistamiseksi saksalaisten avulla.

Jatkosotaan lähdettiin liitossa saksalaisten kanssa ja saksasta tulivat aseet. 200 000 saksalaista miestä vahvisti pientä Suomen kansaa, jonka nuorukaisia sodassa kuoli 65 000. Saman verran tuli haavoittuneita ja sadattuhannet kärsivät lopun elämänsä painajaisista. Kun jatkosodassa saavutettiin entinen Suomen raja, niin hyökkäyksen jatkamisesta kieltäytyneet ammuttiin omien toimesta.

Lisäksi suomalaisten keskitysleireillä kuoli nälkään ja tauteihin 60 000 ihmistä ja toista tuhatta tapettiin.

Mummo pohtii Paavo Rintalan romaanissa Mummon ja Marskin tarinat (1962) juuri ylioppilaaksi tulleen pojanpoikansa Pertin kohtaloa: ”Voi olla, että minusta alkaa vähitellen tulla katkera. Minä en ole eläissäni omistanut minkäänlaista maata enkä minkäänlaista valtaa. Joka päivä on ollut huoli päällä, mistä saapi ruuan lapsille. Ja nyt kun ei enää sitä huolta ole, alkaa huolehtia tämmöisistä, joista ei semmoinen joka on ikänsä ollut köyhä saisi oikeastaan huolehtiakaan. Kyllä minä näin Marttilan rouvan silmistä, että minä puhun sopimattomia, kun minä olen huolissani Pertistä. Ja minä hullu kun olen luullut, että köyhä voisi olla edes ajatuksissaan rikas, mutta ei. Tuohiperseitten uskoa se on ollut, niin kuin Vihtori olisi sanonut. Kun on köyhä, on köyhä joka kantilta. Sanoitpa mitä tahansa, niin sinua ei uskota, mutta jos rikas puhuu, niin kyllä uskotaan.”

Kun jälleen Karjalan palauttamista kiihkoilevat äärioikeistolaiset nuoret miehet, jotka eivät ole koskaan sotaa kokeneet, minä pidän sitä hyvin vaarallisena ilmiönä. Ja jos toivoa saa, niin älköön kukaan tulevissa vaaleissa äänestäkö sellaista ehdokasta, joka kannattaa sotaa konfliktien ratkaisemisen välineenä.

Maailma tarvitsee rauhaa. Suomi tarvitsee rauhaa. Minun lapsenlapseni tarvitsevat rauhaa.