Urbaania oveluutta

Jos tohtori Kiminkistä on uskominen, niin hoitotakuulaki merkitsee sitä, että takuulla ei hoideta.

Tilasin viime elokuussa hammaslääkärin ja jouduin jonoon, jonka päätä ei näy. Otin yhteyttä kunnallispoliitikkoihin, koska sairauteni vaatii hampaiden kunnossapitämistä. Aika järjestyi, mutta en sitä huolinut, koska periaatteisiini ei kuulu mennä takaoven kautta suhteita käyttämällä.

Joulunmaissa rupesin kyselemään, mutta vastaus oli sama: ei osata sanoa koska pääsen. Hoitaja vain antoi minulle neuvon, että pitää valittaa kipua, niin sitten pääsee heti. Miksi valittaisin, kun kipua ei ole? Ilmeisesti tällainen hoitokäytäntö palvelee vain yksityisiä hammaslääkäreitä, joilla ajoittain kuuluu olevan asiakaspula.

Olen myös pannut merkille, että lääkärit ovat keksineet uuden keinon välttää vastuuta. Kun tuli aika lopettaa lääkitys, kaksikin lääkäriä kertoi minulle, että yleensä tätä lääkettä ei oteta vuotta kauempaa tietyn operaation jälkeen. Jaa-ha. Minunko itse pitäisi siis ryhtyä lääkäriksi ja tehdä oma hoitopäätökseni ilman asianmukaista koulutusta.

Kun tiedustelin mahdollisuutta päästä hoitoon sydänoireiden takia, sain kahdelta lääkäriltä vastauksen: oireenmukainen hoito. Kun tiedustelin voisinko nyt saada oireenmukaista hoitoa, sain kirjallisen vastauksen, että missään papereissani ei lue, että minulle olisi luvattu oireenmukainen hoito.

Toisaalta lääkärit valittavat julkisuudessa sitä, että asiakkaat tulevat vastaanotolle valmiin diagnoosin kanssa. Ei siis hyvä sekään.

Tänään tohtori Kiminkinen rupatteli miesten kanssa, jotka valittivat lonkkasärkyjään. Leikkausta olisi ollut vailla. – No sehän tehdään, kun vain itse tulet siihen tulokseen, että nyt riittää, sanoi tohtori. Tähän potilas vastasi, että leikkausta hän on ajatellut, koska vaiva ei ainakaan odottamalla parane. Mihin Kiminkinen: ”Ei me sitä nyt leikkaamaan ruveta. Katsotaan vielä”. Just. Varsin rohkaisevaa.

Ehkä näissä tilanteissa sitten tarvittaisiin sitä urbaania oveluutta, jota arkkiatri Pelkonen suositteli ihmisille hoitoon pääsemiseksi. Urbaania oveluutta on valittaa, valittaa valittamasta päästyäänkin särkyä, kipua ja vitutusta tai turvautua takaoveen.

Mitä terveydenhuoltoon yleensä tulee, niin olen sitä mieltä, että se pitäisi olla kuntien verovaroilla järjestämää ja valvomaa. Jokainen täysjärkinen ihminen ymmärtää, että terveydenhoito ja vanhustenhuolto ei mitenkään voi tulla halvemmaksi, jos systeemin pitää koko ajan tähdätä voittojen maksimoimiseen. Tähän kun lisätään vielä pörssikeinottelijoiden tarpeet, niin yhtälö on mahdoton. Tällä systeemillä tyhjennetään sekä ihmisten kukkarot että kuntien kassat ja jätetään vielä kaiken kukkuraksi potilaat hoitamatta.

Ajatelkaa tätä, kun menette vaaliuurnille. Vasemmistoliitto on tässä asiassa varma vaihtoehto, koska se varauksettomasti kannattaa yhteiskunnan tuottamia palveluja. Uudellamaalla varma valinta Iiro Arvola 289.

Isot pahat ikäluokat

Lapsille riittävät kahdet kengät: talvella monot ja kesällä kumitossut, sanoi isä. Isä tiesi. Hän oli sodassa haavoittunut mies, joka yksin rakensi rintamiestalon apunaan naapurin laiha suomenhevonen. Isä oli linja-autonkuljettaja, joka teki työtä yötä päivää.

Kun palipalit tulivat muotiin, isä veisti meille lepästä terveyskengät ja laittoi niihin remmit saapaanvarsinahasta. Isä oli kätevä mies. Hän rakensi nukenvaunut, keinut ja leikkimökit kalustuksineen jokaiselle kolmelle tyttärelleen. Äiti oli kotona. Laittoi ruokaa, ompeli vaatteita, sisusti, hoiti kasvimaata ja leikki kauppaa leikkimökkien emäntien kanssa.

Sodan jälkeen puhuttiin paljon siitä, että meidät kaikki oli tehty tykinruuaksi, mutta silti odotukset meidän suhteemme olivat korkealla. Me olimme se suuri ikäluokka, jonka tarkoituksena oli parantaa sodan jättämät arvet ja luoda uudeksi maa. Ja kyllä me loimmekin.

Elämä oli vaatimatonta. Elintarvikkeet olivat vielä kortilla. Jokaisen talon pihassa oli perunamaa ja kasvimaa, josta saatiin juurekset. Kaupasta ei ostettu juuri muuta kuin kahvi, sokeri ja isälle pilliklubia. Se sillä roikkui aina suupielessä ja sitä se hampaillaan pyöritteli.

Naapurista haettiin maito ja munat. Lihaa saatiin joskus harvoin. Yleisin ruoka olivat peruna ja ruskeakastike, joka sisälsi vain ruskistettuja vehnäjauhoja, sipulia, vettä ja suolaa. Sen kanssa keitettiin pottuja. Koulussa tarjottiin vellejä ja puuroja, joskus harvoin soppaa. Maito ja leivät vietiin kotoa.

Kauppoja oli jokaisessa kylässä: Kirkonkylässä molemmat osuuskaupat, kolme kyläkauppaa ja siinä välissä vielä pieni Ilanderin kauppa, josta käytiin hakemassa pennin nallekarkki, jos penni oli. Joskus sai yhden viiden pennin kiiltokuvan, kun kovasti ruinasi. Koulukin oli joka kylässä. Parempia ihmisiä edustivat opettajat, pappi ja kanttori.

Kuitenkin aika oli suuren nousun aikaa. Teollisuus lähti nousuun. Sotavelkoja maksettiin. Käytiin yleislakko ja palkatkin alkoivat nousta. Maatalous tuet auttoivat viljelijöitä.

Maaseudulla porukka eli vaatimattomasti, mutta lapset laitettiin kouluun ja oppikouluun ja yliopistoon. Suuret ikäluokat rikkoivat säätykierron. Monet olivat sukunsa ensimmäisiä maistereita ja tohtoreita. Suuret ikäluokat taistelivat tasa-arvon niin sukupuolien kuin sukupolvienkin välille. Kulttuurissa alkoi kuulua muidenkin kuin yläluokan ääni.

Suuret ikäluokat rakensivat pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan: peruskoulun, yleisen terveydenhuollon, kattavan sosiaaliturvan, päivähoidon, neuvolat ja lastentarhat. He toteuttivat viisipäiväisen työviikon ja työaikojen lyhennykset. He neuvottelivat tulopolitiikan ja kehittivät työlainsäädäntöä.

Suuria perintöjä suurille ikäluokille ei tullut, koska lapsia oli paljon. Poikkeuksena tietysti perinnölliset rikkaat, joita sanottiin olevan 20 perhettä.

Suuret ikäluokat perustivat yrityksiä ja ottivat oman omaisuutensa vakuudella ulkomaista lainaa. Kun korot kiskaistiin pilviin, ripustettiin suomalaisiin kurkihirsiin tuhansittain löysiä kiikkuja, joissa yritteliäimmät luokkansa edustajat riippuvat lähes koko lopun elämänsä. Se oli Koiviston konklaavin tahto. Suuret omaisuusmassat siirtyivät parempiin käsiin.

Nyt suuret ikäluokat ovat jo tehtävänsä tehneet. Heidän lapsensa elävät omaa elämäänsä ja lapsenlapsista on tullut elämän jälkiruoka: ihana, maistuva ja palkitseva.

Yhä useammin saa kuulla, että nyt suurista ikäluokista on tullut pelkkä taakka ja rasite. Heidän vanhuudenpäivänsä ovat elämän keinotekoista jatkamista. Armomurhista puhutaan. Eutanasiaa suositellaan.

Kohta kuolevat nämä ikäluokat. Haudata heitä ei enää voi, koska he saastuttavat pohjavedet kaikkine sairauksineen ja lisäaineineen. Hautapaikkakin pitäisi antaa vuosikausiksi, sillä niin täynnä säilöntäaineita he ovat, ettei edes koi syö eikä ruoste raiskaa.

Energiataloudellisesti ja ympäristöä ajatelleen olisi tietysti järkevää, että heidät poltettaisiin energianpolttolaitoksissa. Ja haudanhan voisi perustaa nettiin. Sinne voisi uusi uljas nettisukupolvi viedä virtuaalisia kukkia ja kynttilöitä. Siellä bittiavaruudessa suurten ikäluokkien olisi hyvä levätä.