Politiikan ruhtinaat ja setätädit

Tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin tutkija Jiri Nieminen kirjoittaa Kansan Uutisissa (7.3.2011) tulevista vaaleista: ” Sikäli kun politiikka ymmärretään Niccolò Machiavellia seuraten ruhtinaan eli poliitikon ja kansanjoukkojen väliseksi liitoksi toisia ruhtinaita eli poliitikkoja ja heidän edustamiaan voimia vastaan, voimme hahmottaa poliittisia strategioita, kuinka eri poliitikot ovat pyrkineet hyötymään maskuliinisuuden kriisiytymisestä.”

Itse on ole moista kriisiytymistä lainkaan huomannut, mutta ehkä se johtuu pelkästään omasta rajoittuneisuudestani ja siitä, että minua on joskus kutsuttu myös hyväksi jätkäksi.

Arvioidessaan ehdokkaita tästä näkökulmasta tutkija ottaa esimerkeiksi Alexander Stubbin ja Timo Soinin: ”Kokoomuksen Alexander Stubb on malliesimerkki siitä, että yhteiskunnan feminisoitumisesta ovat hyötyneet ennen kaikkea ne ylemmän keskiluokan miehet, jotka ovat kyenneet omaksumaan maskuliiniseen ruumiillisuuteen aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia. Hän pyrkii luomaan liittosuhteen toisiin keskikuokan miehiin ja naisiin urheilemalla miehekkäästi iltapäivälehtien sivuilla erotisoimalla ruumiinsa kokovartaloministeriksi.” Siis, että sedästä on tullut enemmän täti.

”Perussuomalaisten Timo Soini yrittää puhutella miehiä, jotka eivät ole kyenneet tai halunneet omaksua aikaisemmin feminiinisiksi ymmärrettyjä ominaisuuksia ruumiillisuuteensa ja ovat heikoilla siirtyessämme teollisesta tuotannosta palvelujen ja informaation tuotannolle perustuvaan talouteen. Hän edustaa protestimaskuliinisuutta.” Ai, sitäkö se onkin, jota minä olen kutsunut pölkkypäisyydeksi.

Soinin retoriikka on tietoisesti pyrkinyt viemään kannattajia keskustasta ja SDP:ltä. Perussuomalaiset ovat muutenkin kaikkein perinteisin äijäpuolue suomalaisessa politiikassa.

Jopa vihreiden homomiehet Pekka Haaviston ja Oras Tynkkysen tutkija on onnistunut asettamaan Stubbin luomaan miesluokkaa. Sen sijaan Vasemmistoliiton kaksilahkeiset sijoittuvat ikävästi näiden kahden perustyypin välimaastoon Paavo Arhinmäen vegetaristisesta jalkapallohuliganismista huolimatta. No selvähän tämä.

Soinin ainakin osittaisen naisvihamielisyyden vastakohdaksi tutkija asettaa Anna Kontulan, joka edustaa ylitsevuotavaa miesrakkautta niin kuin minä itsekin.

”Parakin miesten välillä syntyy ystävyyssuhteita, jotka osaltaan helpottavat ikävää. Siksi jotkut kutsuvat parakkitovereita perheekseen. Tunnelmaa pidetään yllä jatkuvalla kujeilulla ja leikinlaskulla, josta minäkin saan osani – ihovoidetta ovenkahvassa, piilotettu kahvikuppi, pyyhkeen pihistäminen kesken suihkun ja niin edelleen. […] Ikävä on kuitenkin tiivistynyt parakin seiniin, se on kuitenkin läsnä koko ajan kun tehdään askareita tai nauretaan vodkaringissä. Miehet tietävät menettävänsä kallisarvoista aikaa: juuri nyt lapset tarvitsevat isäänsä, juuri nyt pitäisi olla läsnä, tukea, ohjata ja rakentaa elinikäistä ihmissuhdetta. (Näkymätön kylä, sivut 98–99)

Kontula yrittää osoittaa työläisromantiikan hengessä kuinka hän ymmärtää työväenluokkaisten miesten elämän iloja ja suruja kuin samaistuen heihin. Pamfletissaan hän kääntää myös oman sukupuolensa voimavaraksi, mikä on harvinaista suomalaisille naispoliitikoille.”

Jutun luettuani minulle ei jäänyt käteen muuta kuin ihmettely: Ai, että tästäkö politiikassa onkin kysymys.

Siitä ja sen kestävyydestä

Voivotus kuuluu kautta koko valtakunnan. Milloin mikäkin kansanryhmä, genre, kolmas sukupuoli tai muu muukalainen ollaan leimaamassa syntipukiksi omaan kurjuuteen ja olemattomuuteen.

Milloin on syy romaneissa, että minun sosiaaliturvani katoaa jollekin maharadzalle Romaniaan. Milloin joku somalialainen on syyllinen siihen, että minun mahdollisuuteni naismaailmassa ovat heikentyneet. Milloin muukalaiset saastuttavat suomalaisen kulttuurin kaikenlaisilla kummallisilla tavoilla eikä kovin jätkä olekaan enää se, joka vetää kaksi koria keppanaa päivässä.

Siinä riittää sovittelemista. Syytökset sinkoilevat ja aina ne ovat muut, jotka saavat aikaan katastrofin, kun oma suksi hyytyy ladulle eikä luista. Hakoja perkele!

Syytä ja syyllistä haetaan ties mistä: feministeistä ja sovinisteista, orgasmista ja sen puutteesta, siitä ja sen kestävyydestä, yksinhuoltajista ja perheistä, yksilöstä ja yhteiskunnasta, pelosta ja pelottomuudesta, arkuudesta ja rohkeudesta, liiasta ja liian vähästä, koirista ja niiden karvoista, sivistyksestä ja sivistyksen puutteesta. Siis ihan mistä muusta tahansa, mutta ei itsestä.

Sukupuolineutraaliin avioliittoon en halua puuttua, koska minusta seksuaalinen suuntautuneisuus on jokaisen oma asia. Kirkkojen käytäntöihin en välitä puuttua, koska en ole jäsen. Mielestäni siviilivihkimisen pitäisi olla riittävä aamen kaikkien osapuolten etujen turvaamiseen.

Paljon jää silti vielä valittamista ja tehtävää. Alijäämäterroristit ovat jo lähtökuopissa. Yksi jos toinenkin esittää leikkauksia, mutta tietysti kohteita etsitään aina muualta. Vahingossakaan kukaan leikkaajista ei kerro, mistä olisi valmis itse luopumaan.

On vain yksi asia, jota ei sovi arvostella ja se on yhteiskunta. Kun yrittää analysoida yhteiskunnan rakenteita ja sen epäoikeudenmukaisuutta, niin jo nousee kymmenen urhoollista todistamaan, että järjestelmässä ei ole mitään vikaa. Jokaisella on samat mahdollisuudet tulla miljonääriksi. Pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni.

Viimeaikoina on itkuvirttä veisattu niinkin intiimistä asiasta kuin: kuka saa ja kuka ei, vaikka vanha totuus on, että kaikki saavat, mutta kaikki eivät saa kaikilta. Kaikkein surkeimpia ovat tietysti ne, joilta on kyvyn lisäksi kadonnut halutkin. Niille ollaan kiireimmän kaupalla nyt kehittämässä lääkkeitä ja dildoja, joilla tietysti tehdään miljoonia. Sehän onkin sairaus, jos asia ei voisi vähempää kiinnostaa.

Toivottavasti geeniteknologia pian kykenee kloonaamaan jokaiselle samaa tai toista sukupuolta olevan itsen. Ehkä se lopettaisi ruikutuksen.

Miesten ja naisten välillä on tietysti eroja ja suurin ero lienee, että naiset ajattelevat ja tuntevat kokonaisvaltaisemmin. Nainen vaatii lämmetäkseen liruja ja loruja, mutta mies käy kimppuun kuin sika limppuun. Miehellä on itsenäinen etuvekkuli, jota pitäisi jonkun jopa säälistä hoitaa, kerrotaan erilaisilla keskustelupalstoilla. Näitä puutteenalaisia varten vaaditaan jopa ihmiskaupan laillistamista.

Paul Auster kuvailee ilmiötä kirjassaan Matkoja kirjoittajankammiossa näin: ”Katso nyt itseäsi, Sophie sanoo osoittaen herra Blankin tanaan noussutta penistä. Isäntäsi likistelee tissejäni muutaman kerran ja sinä olet heti valmis toimintaan. Unohda koko juttu jäpikäs. Lysti loppui jo.”