Jirikeroslaiset ja evankeljumitykit

Uskonto on haudanvakava asia. Ateismi on uskonto siinä missä muutkin uskonnot. Todistellaan sellaista, mitä ei voi todistaa ja kuitenkin todistetaan.

Vuosikymmeniä sitten käytiin ankaraa polemiikkia siitä, että politiikkaa ei saa sotkea viihteeseen, kulttuuriin eikä vallankaan urheiluun. Silloin, kuten yhä, politiikaksi tunnistettiin vain vasemmistolaisuus selvähän tämä. Oikeistolaisuus oli niin jokapäiväistä kauraa, että sitä ei politiikaksi edes mielletty.

Urheilu taas on politiikkaa parhaimmillaan, juuri sitä itseään: sirkushuveja ja kansainvälisen olympiakomitean juonitteluja.

Nyt puhutaan siitä, saako uskontoa sekoittaa politiikkaan. Pitääkö vai eikö pidä. Minusta on varsin kummallista, että islamtaustainen kepulaispoliitikko ilmoittaa, että ei halua puhua uskonnostaan, koska on saanut tarpeekseen altavastaajana olemisesta.

Minua tämä ei vakuuta. Jos uskovaisella ihmisellä on takanaan paksu kirja kaikenlaisia moraalisääntöjä ja elämänohjeita, niin pidän täysin käsittämättömänä, ettei se vaikuttaisi hänen politiikkaansa.

Kaikki tietävät, miten valtavan rikkautensa turvin Vatikaani ohjailee politiikkaa aina pohjolan perillä asti. Kirkko ja valtio ovat naimisissa muuallakin kuin Suomessa.

Jirikeroslaiset ovat jo muutamana päivänä pohtineet blogeissan tappaisiko ihminen enemmän toisia ihmisiä, jos katekismuksesta puuttuisi käsky: Älä tapa. Hyvä kysymys. Tämäkö pahoja pidättelee?

Eilen illalla tv:ssä nuoret hellarit miettivät, onko heillä oikeutta nauraa omalle uskonnolleen. Saako siitä olla puhumatta vai pitääkö koko ajan julistaa kuin jokin evankeljumitykki?

Näitä asioita miettiessä alkaa kaikki muu tulla selväksi, mutta aiheen alle vastaamatta jää kysymys: Mitä on politiikka? Joskus sitä on pidetty yhteisten asioiden hoitamisena. Nykyisin siinä tuntuu olevan päällimmäisenä ihmisiltä veroina kerättyjen rahojen jakaminen periaatteella mulle ja mun kaverille.

Ja kun pitkään on ollut vallalla myytti, ettei politiikkaa saa sotkea politiikkaan, niin eipä ihme, etteivät ihmiset enää erota edes vasenta oikeasta.

Maassa maan tavalla ja läppä kiinni

Olen useammin kuin kerran yrittänyt keskustella poliitikkojen kanssa, mutta hyvin äkkiä on keskustelu loppunut, kun poliitikoilla on aina niin tulenpalava kiire.

Mistä heille ja heidän avustajilleen oikein maksetaan? Puolueille tulee tukea miljoonatolkulla. Kansanedustajilla on kovat liksat, lyhyet työajat ja pitkät lomat. Avustajia on vaikka muille jakaa ja virkamiehet ja muut asiantuntijat tekevät varsinaisen työn. Kansanedustajat ovat kumileimasimia, jotka ryhdistäytyvät puhumaan enimmäkseen silloin, kun tv on paikalla.

Puheissa kyllä kansan ääntä kuunnellaan. Kansasta kansanedustajat puhuvat kuin saksalaiset kuninkaat hevosistaan ikään kuin he omistaisivat sen – siis kansan niin kuin Karl Marx aikoinaan jo naureskeli.

Suomessa vallitsee tiukka puoluediktatuuri. Vain pari kourallista puolueiden johtoihmisiä, jotka istuvat hyvin lämmitetyissä ja valaistuissa puoluetoimistoissa, päättävät lähes kaikesta. He valitsevat puolueen kansanedustajaehdokkaat. Puolueiden mandaatilla johdetaan kansalaisjärjestöjä ja virkamieskunta on valittu jäsenkirjojen mukaan. Rahanjako tapahtuu eduskuntapuolueiden voimasuhteita noudattaen.

Olen monesti erilaisista asioista yrittänyt synnyttää keskustelua poliitikkojen kanssa, mutta aina he livahtavat kiireeseen vedoten. Mitä vaikeampi kysymys sen kovempi kiire. Jos pääsee esittämään jatkokysymyksen, se on jo liikaa. Silloin vedetään kehiin syytökset kysyjän aggressiivisuudesta, pahantahtoisuudesta ja ilkeydestä. Ei luulisi, että poliitikon paineensietokyky voikin olla niin järjettömän huono.

Meillä on nyt myös maahanmuuttajia kansanedustajaehdokkaina. Harvinaisen nopeasti hekin ovat oppineet talon tavoille. Olen yrittänyt keskustelua niin kokoomuslaisen vuoden pakolaisnaisen kuin myös kepulaisen vuoden pakolaismiehen kanssa.

Edellinen vastaili ensin innokkaana ja kiitteli kysymyksistä, mutta kun esitin lisäkysymyksiä, se olikin jo jankuttamista ja vastaaminen loppui kokonaan.

Jälkimmäinen pyysi, ettei häneltä kyseltäisi uskonnosta. Ihmettelen, miten voi pitää uskonnon erossa politiikasta, koska molemmat alueet ovat ihmistä syvästi koskettavia. Voiko poliitikko yleensä unohtaa uskontonsa olipa sitten kyse kristitystä, muslimista tai vaikka ortodoksista. Ihmettelen jos voi.

Eipä voi muuta sanoa kuin että nopeasti ovat maahanmuuttajat omaksuneet politiikassa maantavan.

Kaiken aikaa me elämme syvässä kriisissä, mutta vielä koskaan eivät poliitikot ajelleet kohti vaaleja niin sammutetuin lyhdyin kuin nyt.

Ihmisillä on kuitenkin oikeus tietää, mitä heidän päänsä menoksi on ajateltu. Asia ei selviä kuin kysymällä. Joten: Kysykää, kysykää, kysykää ja kysykää.