Ihmislingot saneeraavat

”Saneerasin rannalta kolme tyyppiä, joista ei ollut kuin haittaa muille ja koko yhteiskunnalle. Se oli kaupungin parhaaksi. Tappelivat aina ja varastivat muilta. Kun herrat saneeraa, on se yhteiskunnan etu ja ne saa kiitosta. Kun meikäläinen saneeraa, niin täällä saa istua lopun elämää.” Näin eräs elinkautista tuomiota istuva vanki kuvasi tilannettaan väkivaltaisen narsismin tutkijalle. Tästä kirjoittaa professori Liisa Keltikangas-Järvinen palkitussa kirjassaan Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot.

Kirjan johdannossa hän kysyy, mitä on sosiaalisuus: ”Mitä sosiaalisuus lopultakin tarkoittaa? Onko sosiaalinen ihminen pidetty? Tuleeko hän toimeen kaikkien kanssa? Onko se sosiaalisuutta, että ihminen on aina seuran keskipiste, ottaa tilan ja työntää muut syrjään, vain onko, empaattinen sivustakatsoja lopultakin kaikkein sosiaalisin? Osoittaako small talk sosiaalisuutta?”

Nykyinen työelämä kuitenkin suosii sosiaalisuutta, joka usein sekoitetaan narsismiin. ”Nykyinen työnhakumenettely itse rakennettuine portfolioineen ja hakijasta pyydettyine tulevaisuuden visioineen on kuin tehty narsistille. Hänen visioillaan ei ole äärtä eikä itsekehulla rajaa.” (emt. 103)

Syyt narsistiseen häiriöön syntyvät usein jo ihmisen ensimmäisinä elinvuosina, kun hän toisista ihmisistä täysin riippuvaisena jää huutoonsa vaille vastausta. Hänen välttämättömimmät tarpeensakin jäävät tyydyttämättä.

Kun päiväkotien ahtaudessa hoitajat joko tietoisesti tai resurssien puutteessa jättävät lapset selvittämään itse omat välinsä, on sanomattakin selvää, että heikot ja hiljaiset jäävät sivuun ja vahvimmat ottavat vallan.

Narsismi on siis luonnehäiriö. Sen tunnusmerkkejä ovat heikko itsetunto, itsekeskeisyys, kyvyttömyys kestää arvostelua, kyvyttömyys arvostaa muita, ihailun, huomionherättämisen ja pätemisen tarve sekä tarve käyttää hyväksi ja manipuloida muita ihmisiä. Narsistilla voi olla hurmaava olemus, mutta hän on kyvytön pitämään yllä tunnepitoisia ihmissuhteita. Hänellä on kypsymätön tunne-elämä. Hän on kateellinen. Hän ei kestä omaa sisäistä tyhjyyttään ja masennustaan. Hän ei kykene näkemään samassa ihmisessä sekä hyvää että pahaa, vaan hylkää ystävänsä kaikkein pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa.

”Minulle kaikki, heti, nyt” kuvaa narsistin toimintaa. Oman tyhjyytensä hän korvaa vallalla.

Joskus tällä saattaa olla hyvin vakavat seuraukset: ”Pysyvän minäkuvan puuttumisen vuoksi on narsistisessa häiriössä lapsuuteen kuuluva samastuminen jäänyt voimaan. Tällainen ihminen helposti samastuu erilaisiin fanaattisiin ideologioihin, saa niistä oman persoonansa. Samoin hän ei pelkästään ota mallia jonkun ihmisen väkivaltaisesta käyttäytymisestä, vaan hän samastuu väkivaltaiseen malliin, jolloin hänen mahdollisuutensa harkintaan ja kontrolliin entisestään vähenevät. Hänen persoonansa muuttuu. Hän ei ole enää hän itse, vaan kokonaan toinen henkilö, rohkea ja voimakas, jonka kuuluukin käyttäytyä väkivaltaisesti. Maailmansotien ajoilta löytyy esimerkkejä sekä idästä että lännestä.” (emt 149)

Kun tähän lisätään vielä eräs olennainen nykymaailmaa hallitseva asia: kilpailu, alkaa kuva olla valmis: ”Yksi yhteinen, kaikille ihmisille frustraatiota tuottava asia on kilpailu. Jatkuvan kilpailun ylläpitäminen johtaa aina frustraatioihin ja sitä kautta aggressioon. Kilpailun kasvattava vaikutus lapseen on nolla, vaikka sekin kuuluu asioihin, joita länsimainen ihminen ei mielellään usko. Kilpailun aikaansaamat pettymykset eivät millään tavalla auta pientä lasta hallitsemaan itseään ja kestämään myöhempiä pettymyksiä, kuten mielellään ajatellaan, vaan kilpailu tuottaa pelkästään vihamielisyyttä ja aggressiota. Kilpailu ei kasvata luonnetta. Häviäminen jollekulle ei lisää kenenkään ystävyyttä, jota taas tuo yhteistyö lasten välille itsestään.” (emt. 253)

Tätä taustaa vasten ei ole vaikea kuvitella, mitä tulevat epäluotettavat ystävät, tunteettomat saneerajat, väkivaltaiset kouluampujat ja vallanhimoiset johtajat.

(Lähde: Liisa Keltikangas-Järvinen, Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot, WSOY 2010)

Pelastakaa ihmiset ennen pankkeja

Yhdeksänkymmentä luvun lama hoidettiin valtavalla omaisuusmassojen uusjaolla.

Toimivia PK-yrityksiä kaadettiin urakalla ja uhreja tuli enemmän kuin talvisodassa. Satojatuhansia ihmisiä viime lama kosketti, jos ei yrittäjänä, niin ainakin takaajana. Monet menettivät omaisuutensa, kaikkensa ja jopa henkensä. Monet ovat riippuneet elinikäisessä hirressä. Jotkut eivät vapaudu koskaan.

Laman selvittäminen on yhä kesken. Tapahtumaa koskevat asiakirjat on presidentti Tarja Halonen julistanut salaisiksi.

Eilen uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoriso on kahtiajakautunut. Yhä useampi elää köyhyydessä eikä kykene siitä koskaan nousemaan. Yhä useampi sairastuu masennukseen.

Viime laman realisoinneissa otettiin pankeille useammankin sukupolven työ. Monelta meni perintönä saatu rintamamiestalo tai asutustila. Pääomat kasaantuivat entistä harvempiin käsiin.

Se sukupolvi, joka silloin yritti työllistää itsensä ja siinä sivussa myös muutaman vieraan on viimeisellä sillalla. Paluuta ei ole.

Heidän lapsensa ovat joutuneet aloittamaan kaiken alusta. Siten köyhyys periytyy jo kolmanteen polveen niin kuin sanassa sanotaan.

Nyt puhutaan syrjäytyneistä nuorista. Minusta tämä syrjäytyminen on eufemismi hirvittävimmästä päästä. Ihan niin kuin joku lapsi tai nuori tuosta vain päättäisi syrjäytyä. Vetäytyä syrjään yhteiskunnasta ja maailmasta, omaan masennukseensa ja kurjuuteensa.

Paljon rehellisempää olisi puhua syrjäytetyistä. Kilpailuyhteiskunta kun perustuu kokonaan sille ajatukselle, että heikot sortuu elon tiellä ja jätkät sen kun porskuttaa.

Ihminen voidaan syrjäyttää niin monella tavalla, mutta tärkein syrjäyttämisen keino on taloudellinen. Kukaan ei voi rahataloudessa elää ilman työtä ja toimeentuloa. Ja vallankin lapsilla ja nuorilla on valtavat paineet tämän kaupallisuuden keskellä: Miksei minulla ole, kun kaikilla muilla on? Lasten ja nuorten käytöstä ja tapoja kauhistellaan ja ihmetellään eikä aina ajatella omaa nenää pidemmälle.

Köyhän lapselle ei välttämättä jää muuta kuin kauhistuneiden aikuisten ahdistunut katse. En tarkoita, että ihminen selvitäkseen tarvitsisi ylenpalttista rikkautta, mutta terveen itsetunnon kehittymiseen tarvitaan turvatut olosuhteet. Terve itsetunto voi pelastaa ihmisen vaikeuksien keskellä.

Kuuluisan psykoanalyytikon Alice Millerin sanoilla: ”Tarkoitan terveellä itsetunnolla ehdotonta varmuutta siitä, että mielletyt tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tämä varmuus ei ole harkinnan tulos, vaan se on olemassa kuin sydämensyke, johon ei kiinnitetä huomiota, ellei se reistaile.

Tästä omien tunteiden ja toiveiden välittömyydestä ja luonnollisuudesta ihminen ammentaa lujuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän voi ”elää läpi” tunteitaan ja olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa tarvitsematta pelätä, että saattaa silloin sisäistetyn äidin tolaltaan. Hän saa hätääntyä, kun häntä uhataan, hän saa suuttua, kun hänen toiveensa eivät täyty. Hän tietää yhtälailla, mitä tahtoo ja mitä ei tahdo, ja pystyy ilmaisemaan tahtonsa välittämättä siitä, pidetäänkö hänestä vai vihataanko häntä sen vuoksi.”

Lasten syrjäyttämisen ketju on siis hyvin syvällä yhteiskunnassa. Toivoa nyt vain sopii, että viime laman ”hoidossa” tehtyjä virheitä ei tällä kertaa toistettaisi. Että tällä kertaa pelastettaisiin pankkien asemesta ihmiset.



(Lähde: Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia, WSOY 1986)