Herrojen herkkuja II

Kuva: Satakieli

Kirjoitin jokin aika sitten siitä, miten Francois Mitterrand oli niin ihastunut peltosirkkujen syömiseen, että halusi tarjota niitä vielä viimeisellä illallisellaan ystävilleen.

Juhani Aho kohtasi tämän vastenmielisen tavan vieraillessaan Italiassa vuonna 1893 ja kertoo siitä kirjassaan Minkä mitäkin Italiasta: ”Olin jossain lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua, ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja, sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä – sokean linnun. Niillä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten, että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon. Laulaa halusta ja ikävästä. Ja kutsuu sitten näkevät luokseen.”

Nämä häkkeihin suljetut linnut olivat houkutuslintuja, joita tarvittiin metsästyksessä. Ne olivat myös kalliita siksi, että niitä tarvittiin useampi ”ennen kuin yhden operatsiooni onnistuu.” Toisessa myymälässä riippui ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia, kauloista kimppuihin sidottuina.

Seuraavan kerran Juhani Aho kohtasi pikkulinnut hotellipensioonissa, missä hienot vieraat aterioivat. Tarjolla oli monenlaista, ”mutta yht’äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanien kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä, hopeinen vati kämmenellä.
- Lintupaistia, hyvät herrasväet!
- O-ooh
Kaikenlaisten ryytilehtien väliin oli asetettu pieniä, kurjia, palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.
- Ei kiitoksia!
- Ette syö Lintupaistia?
- Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaa
Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä tuonoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen kuningatar Margeritalle pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan, ett’ei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.”

Aho kuvailee myös, miten kreivittären tytär syö tätä ”hygieenistä” ravintoa: ”Luineen päivineen panee hän sen menemään sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä hampaillaan eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle. Eteeni astuu yht’äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla, jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat enkelit heille kantavat, ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että -. Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut niin, ett’et pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.”

Missä ovat tämän päivän runoilijat, jotka nousisivat puolustamaan tämän päivän lapsia. Ihan samoin on nyt minun mielessäni toivomus, että kaikki ne ihmiset, jotka sallivat tämän päivän sodat, luonnon tuhoamisen ja ihmisten tappamisen tukehtuisivat omaan vereensä ja ahneuteensa.

(Lähde: Juhani Aho, Minkä mitäkin Italiasta, Helsinki 1905)

Maailman suurin humbuugi

Kuva: Tarjous, josta ei voi kieltäytyä

Juhani Aho kertoo kirjassaan Minkä mitäkin Italiasta (1906) ikuisesta kaupungista: ”Tuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan mainio Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi testamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt museoksi muodostettu vanha Vatikaani, jolloin katoolinen kirkkokin vielä oli yksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisäisellä mahdillaan. Aivan lähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän saman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuukin. Siellä ovat pyhät portaat eli scala sancta, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin temppelistä tuodut ja joita myöden polvillaan nousevalle suodaan vuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi aikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti ympäri päättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät ainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä nykyaikuistenkin syntisten pyrkivän autuutta kohti.”

Samana vuonna 1893 Juhani Aho osallistui myös paavi Leo XIII:n 50-vuotis riemujuhlaan, mitä hän myös kirjassaan kuvailee: ”Kun saan katseeni teroitetuksi, näen kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes ja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän kuin pikku pojalta, joka on puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen kirkon päämiehen, puolijumalansa – Paavin.”

Ja kuvaus päättyy: ”Mutta saanenhan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka mukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin edessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista uskollisuutta.

Paras todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat kirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina lahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet viiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!”

”Mutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin kirkon edustatori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa on suippo obeliski, Egyptistä tuotu ja kaksi suihkulähdettä, jotka eivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat toisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä taampana korkeiden muurien ympäröimänä paavin yksityiset puutarhat, jonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piiristä ei astu ulos maailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin hallitsija.”

Ja eittämättä paavi on sitä tänäkin päivänä. Paitsi länsimaitten taloudelliset edut myös uskonkiihko ajaa taisteluihin muslimeja ja islamin uskoa vastaan. Juuri nyt Ranska ja Englanti etunenässä.

Niin kauan kuin Vatikaani on vallassa pysyvät krusifiksit koulujen seinillä. Lapsia syntyy ja pitääkin syntyä, koska muslimit lisääntyvät valtoimenaan. Naiset kuolevat laittomissa aborteissa ja joutavat kuollakin, koska heistä ei edes papeiksi ole.

Vatikaanin pitkä käsi ulottuu jo tänne pohjolan perukoille. Vatikaanin avulla on yhteiskuntia mullistettu ennenkin. Puolassa Vatikaani tuki Lech Wałęsaa ja solidaarisuus-liikettä. Tästä palkkaa Puola sai oman paavin. Ehkä vielä joskus valtaistuimella istuu joku suomalainen, joka tuskin kuitenkaan on Timo Soini.