Ylihuomenna on tärkeä päivä. Kihlauksestani tulee kuluneeksi 45 vuotta. Olin tuntenut sulhaseni vain viisi päivää, kun hän kosi. Sormus ostettiin jo viikko aikaisemmin ennen sovittua kihlajaispäivää. Sulhaseni sai perintösormuksen, jonka olin perinnyt isosedältäni, joka päätti päivänsä menemällä kaivoon. Tupansa pöydälle hän jätti kellon, sormuksen ja lompakon.
Olimme päättäneet kihlajaispäiväksi kesäkuun neljännen, koska se oli Mannerheimin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla. Sen jälkeen koko Suomi tietysti liputti meidän kihlaustamme. Armaani oli vielä tuolloin myös Mannerheimin suuri ihailija.
Minulle lippu ja isänmaa eivät merkinneet oikein yhtään mitään. Isäni oli haavoittunut Karhumäen taisteluissa ja jäänyt henkiin vain siksi, että ryssä oli jättänyt ojan pohjalla verissään maakaavan miehen ampumatta. Oli tähdännyt, mutta ei laukaissut.
Isällä oli tapana sanoa, että hänellä ei ole isänmaata kuin sen verran, mitä on multaa kynsien alla. Sodan jälkeen isä rakensi rintamiestalon yksin kaverinaan naapurin laiha hevonen. Lipputankoa ei pihalle laitettu. Sitten vasta, kun talo on maksettu. Sitten vasta, kun se on oma. Sitä päivää hän ei nähnyt. Hänen sydämensä petti 52-vuotiaana.
Isälläni oli tapana joskus laulaa: Kotimaani ompi vittu, vittu armas synnyinmaa. Siellä mustat pillunkarvat reiän laitaa reunustaa.
Minä olen isäni kuolemasta lähtien tuntenut olevani aina ja kaikkialla sivullinen. Enemmän kuin suomalainen tunnen olevani maailman kansalainen ja osa ihmiskuntaa. Isänmaata on saman verran kuin isällä: se mitä on kynsien alla. Aina ei sitäkään.
Suomen lippua en palvo. Kesäkuun neljäntenä liputetaan minun kihlajaisiani.
Olen unohtanut, että se on marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä ja puolustusvoimien lippujuhla.
Ja nyt haluankin vain toivottaa Vasemmistoliitolle: Voimaa ja Uskallusta, Lämmintä Luottamusta ja Solidaarisuutta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti