Yhdeksänkymmentä luvun lama hoidettiin valtavalla omaisuusmassojen uusjaolla.
Toimivia PK-yrityksiä kaadettiin urakalla ja uhreja tuli enemmän kuin talvisodassa. Satojatuhansia ihmisiä viime lama kosketti, jos ei yrittäjänä, niin ainakin takaajana. Monet menettivät omaisuutensa, kaikkensa ja jopa henkensä. Monet ovat riippuneet elinikäisessä hirressä. Jotkut eivät vapaudu koskaan.
Laman selvittäminen on yhä kesken. Tapahtumaa koskevat asiakirjat on presidentti Tarja Halonen julistanut salaisiksi.
Eilen uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoriso on kahtiajakautunut. Yhä useampi elää köyhyydessä eikä kykene siitä koskaan nousemaan. Yhä useampi sairastuu masennukseen.
Viime laman realisoinneissa otettiin pankeille useammankin sukupolven työ. Monelta meni perintönä saatu rintamamiestalo tai asutustila. Pääomat kasaantuivat entistä harvempiin käsiin.
Se sukupolvi, joka silloin yritti työllistää itsensä ja siinä sivussa myös muutaman vieraan on viimeisellä sillalla. Paluuta ei ole.
Heidän lapsensa ovat joutuneet aloittamaan kaiken alusta. Siten köyhyys periytyy jo kolmanteen polveen niin kuin sanassa sanotaan.
Nyt puhutaan syrjäytyneistä nuorista. Minusta tämä syrjäytyminen on eufemismi hirvittävimmästä päästä. Ihan niin kuin joku lapsi tai nuori tuosta vain päättäisi syrjäytyä. Vetäytyä syrjään yhteiskunnasta ja maailmasta, omaan masennukseensa ja kurjuuteensa.
Paljon rehellisempää olisi puhua syrjäytetyistä. Kilpailuyhteiskunta kun perustuu kokonaan sille ajatukselle, että heikot sortuu elon tiellä ja jätkät sen kun porskuttaa.
Ihminen voidaan syrjäyttää niin monella tavalla, mutta tärkein syrjäyttämisen keino on taloudellinen. Kukaan ei voi rahataloudessa elää ilman työtä ja toimeentuloa. Ja vallankin lapsilla ja nuorilla on valtavat paineet tämän kaupallisuuden keskellä: Miksei minulla ole, kun kaikilla muilla on? Lasten ja nuorten käytöstä ja tapoja kauhistellaan ja ihmetellään eikä aina ajatella omaa nenää pidemmälle.
Köyhän lapselle ei välttämättä jää muuta kuin kauhistuneiden aikuisten ahdistunut katse. En tarkoita, että ihminen selvitäkseen tarvitsisi ylenpalttista rikkautta, mutta terveen itsetunnon kehittymiseen tarvitaan turvatut olosuhteet. Terve itsetunto voi pelastaa ihmisen vaikeuksien keskellä.
Kuuluisan psykoanalyytikon Alice Millerin sanoilla: ”Tarkoitan terveellä itsetunnolla ehdotonta varmuutta siitä, että mielletyt tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tämä varmuus ei ole harkinnan tulos, vaan se on olemassa kuin sydämensyke, johon ei kiinnitetä huomiota, ellei se reistaile.
Tästä omien tunteiden ja toiveiden välittömyydestä ja luonnollisuudesta ihminen ammentaa lujuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän voi ”elää läpi” tunteitaan ja olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa tarvitsematta pelätä, että saattaa silloin sisäistetyn äidin tolaltaan. Hän saa hätääntyä, kun häntä uhataan, hän saa suuttua, kun hänen toiveensa eivät täyty. Hän tietää yhtälailla, mitä tahtoo ja mitä ei tahdo, ja pystyy ilmaisemaan tahtonsa välittämättä siitä, pidetäänkö hänestä vai vihataanko häntä sen vuoksi.”
Lasten syrjäyttämisen ketju on siis hyvin syvällä yhteiskunnassa. Toivoa nyt vain sopii, että viime laman ”hoidossa” tehtyjä virheitä ei tällä kertaa toistettaisi. Että tällä kertaa pelastettaisiin pankkien asemesta ihmiset.
(Lähde: Alice Miller, Lahjakkaan lapsen tragedia, WSOY 1986)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti