Kun miehet tulivat sodasta, kerrotaan heidän ensi töikseen kellistäneen vaimonsa ja vasta sitten ottaneen sukset jaloista. Ja ymmärtäähän tuon.
Eilen vietettiin taas koko maassa isänpäivää. Sitä ansaittua, jolloin isä saa kahvit sänkyyn ja lahjaksi kirjan tai porakoneen, ehkä partavettä. Minun isäni ei ehtinyt isänpäivistä nauttia, koska hän kuoli ennen kuin kauppiaat keksivät tämän myynninedistämisjuhlan. Joululahjan isä kyllä aina sai, joko klubiaskin tai siniruutuisen nenäliinan. Joskus molemmat.
Isä oli sodankäynyt mies. Hän haavoittui siellä jossakin. Paikan nimi oli Hokka. Olisi muuten päässyt sankarihautaan, mutta ryssä jätti ohi juostessaan ampumatta, vaikka pysähtyi ja tähtäsi - joko sääli ammuksiaan tai sitten miestä. Kuka tämän tietää?
Sodan jälkeen isä osti mummulta peltosaran, johon alkoi rakentaa rintamamiestaloa. Lainasi naapurista hevosen ja kaivoi perustukset lapiolla. Ajoi maan omaa peltoaan parantamaan. Kovaa ja savista oli se maa. Rintamiestalo oli tyyppitalo, jollaisia syntyi siihen aikaan Suomeen kuin tyrskyjä tuulessa.
Talon alakerrassa oli keittiö, kamari ja isohuone, joka teki vierashuoneen virkaa, vaikka vieraita ei juuri kännytkään. Melkein aina huone oli lukossa ja kahvipöytä, tupakkipöytä ja nojatuolit, piironki ja senkki sekä heteka hyvässä järjestyksessä. Lasiveranta oli tietysti ja sisäeteisestä pääsi vinttiin ja kellariin, keittiöön ja vierashuoneeseen. Kaikki ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.
Kellarissa oli sauna ja pukuhuone, isän työhuone höyläpenkkeineen, halkohuone, perunakellari ja marjakellareita.
Ihan omanlaisensa vesijohtojärjestelmän isä rakensi. Kellarissa oli vesiklosetti, johon vesi saatiin pumppaamalla kaivosta vessan katossa ollut tynnyri täyteen vettä. Vintissä oli toinen tynnyri ja siitä tuli vesi keittiöön kunhan jaksoi pumpata. Ja kyllähän me jaksettiin tai itkettiin ja jaksettiin.
Toisin kuin Kari Hotakainen Juoksuhaudantiessä kertoo, ei vinttiin rakennettu kahta huonetta tuleville lapsukaisille. Vintissä oli kamari ja hellahuone ja ne oli tarkoitettu vuokrattaviksi. Sodan jälkeen asuntopula oli huutava ja ihmisiä kodittomina vaikka kuinka paljon. Lisätienstiäkin tällä järjestelyllä ajateltiin saatavan
Vasta myöhemmin, kun olot helpottuivat, vapautuivat vintit lapsille, jotka palotikkaita pitkin karkailivat yöjalkaan ja iloisiin karkeloihin, tupakanpolttoon ja muuhun pahantekoon.
Rintamamiestalojen omavaraisuuteen kuuluivat myös kasvimaat, omenapuut ja marjapensaat. Minun isäni istutti talon ympärille monenlaisia koristekasveja sekä koivuja ja tammia, jotka uudet omistajat myöhemmin ensitöikseen kaasivat.
Rintamiestaloista nuoret lähtivät joko opiskelemaan tai aika monet, kuten minä, jo kolmetoistavuotiaina suoraan töihin. Sodankäyneet miehet unelmoivat varmaan kaikki kouluttavansa omat lapsensa, mutta sydän petti ennen aikojaan. Ymmärtäähän tämän tyhmempikin.
Seuraava sukupolvi näitä taloja sitten myi ja uudet asukkaat rakensivat lisäsiipiä ja purkivat vintin helloja ja pönttöuuneja, kaatoivat seiniä ja tekivät monenlaisia tarpeellisia muutoksia mielensä mukaan.
Nyt on jo menossa kolmas sukupolvi, joka ottaa nämä talot haltuunsa. Nyt ne kokevat jälleen uuden elämän tai sitten ne ajetaan puskutraktorilla maan tasalle ja tilalle rakennetaan reilusti kolmikerroksinen mahtitalo, jonka pihalla on uima-allas ja tramboliini.
Niin rintamamiestalot vähitellen katoavat maisemista. En tiedä onko missään kokonaista rintamamiestaloaluetta, joka olisi rauhoitettu ja säilytetty tulevien sukupolvien ihmeteltäväksi. Ainakin pitäisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti