Selma Lagerlöf kirjoittaa romaanissaan, Liljecronan koti, ketunkuopan virittämisestä, siitä kuinka Pitkä-Bengt ”oli peittänyt syvän kuopan aukon koivunvarvuilla, oljilla ja lumella ja laittanut siihen petollisen katon, jota viekkainkaan naaraskettu ei voinut erottaa tavallisesta maasta. Ja ankan, joka istui korkealla paalulla keskellä kuoppaa ketun syöttinä, oli hän kiinnittänyt riimulla siivistä niin lujasti, että hän tiesi, ettei se millään tavalla voinut päästä liikahtamaan. Se oli kartanon paras ankka, se, jolla oli vahvin ääni. Hän oli kuullut sen kirkuvan kiinnitettynä paaluun. Hätähuudot olivat kuuluneet kimakoilta ja vihlovilta talviyössä.”
Kun olin lapsi, kotini läheisyydessä oli vielä tie, jota kutsuttiin Sudenkuopantieksi. Metsässä sen varsilla oli paljon maatuneita kuoppia kertomassa entisten aikojen sudenpyynnistä. Kuopat olivat ihan sen notkelman läheisyydessä, missä sijaitsi kymmenen savun Luskalankylä. Tästä päätellen pedot oli päästetty hyvin lähelle eikä niitä sen kummemmin ilmeisesti pelätty, vaikka karja laidunsi pelloilla ja metsissä.
Nykyisin käydään vilkasta keskustelua petojen oikeuksista. Kaupunkilaiset ovat parhaita eläintensuojelijoita, jotka kyllä jahtaavat city-kaneja, mutta tuskin ottaisivat susia tai karhuja kaduilleen maleksimaan.
Petojen suojelussa voitaisiin tietysti käyttää nykytekniikkaa apuna. Tässä olisi Suomen armeijalla mainio tehtävä todellisena kansan ja isänmaan puolustajana. Jokaiseen petoon voitaisiin kiinnittää ilmaisin, jonka avulla petojen liikkumista voitaisiin seurata ja reippaat sotilaspojat voisivat käydä hätistelemässä petoja kauemmas ihmisasutuksista.
Varmaan pedot pian oppisivat pysymään poissa alueilta, joilla tuntisivat itsensä ei-toivotuiksi. Jolleivat sitten luontokuvaajat haaskoineen taas houkuttelisi niitä ihmisten ihmeteltäviksi.
Vaan, miltä näytti Iso-Bengtin kuopassa? ”Nurkassa pikkupiian edessä oli kettu, pieni, punainen ja kerään kiertynyt elävä, jotta se ei näyttänyt sohvatyynyä suuremmalta. Toisessa nurkassa oli suuren, karvaisen koiran näköinen elukka, kolmannessa seisoi ankka, vakavana molemmilla jaloillaan ja neljännessä oli vielä toinen suuri ja karvainen koira.”
Koko kylän väki seisoi kuopan reunalla ja ihmetteli. ”Helppoahan olisi ollut ampua ne, mutta jos kuoppaan tuli verta, niin se oli pilattu. Ei koskaan siihen voisi enää pyydystää ainoatakaan elukkaa.”
Onneksi paikalla oli vieras mies, joka aikansa kylän miesten neuvottomuutta kuunneltuaan, hyppäsi alas villien petojen keskelle. ”Ennenkuin kukaan ennätti mitään ajatellakaan, suhahti nuija. Kuului kumea isku. Toinen susista oli saanut iskun päähänsä, joka typerrytti sen kokonaan. Sitten seurasi toinen ja vielä kolmaskin. Toinen susi oli juuri ennättänyt pystyyn. Ensimmäinen isku sattui sitä selkään, jotta se lyyhistyi kokoon. Sitten sattui kuolettava isku sitäkin päähän.”
Kun saalis oli saatu ylös kuopasta pappilanneiti tuli kiittämään miestä: ”Nyt minä olen kerrankin nähnyt oikean miehen”, sanoi hän. ”Sitä minä koko elämäni ajan olen toivonut.”
Mies katsoi häneen surullisine silmineen. ”Kaikki koko maailmassa”, näyttivät ne puhuvan, ”on vähäpätöistä ja turhaa, ja minä itse olen kaikista huonoin kaikista.”
Mutta samalla kirkasti hyväntahtoinen hymy hänen kasvojaan.
”Minun mielestäni oli sääli ampua sudet ja pilata kuoppa”, sanoi hän.
(Selma Lagerlöf, Liljecronan koti, Suom. Helmi Setälä, WSOY 1937)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti