Näin mainostettiin Helsingissä 30-luvulla niitä pieniä munia, jotka jäivät kotimaan kauppaan, kun isot ensin otettiin päältä ja vietiin Saksaan.
Suomeen oli vain muutamia vuosia ennen tätä touhuttu saksalaista kuningasta. Nyt oli menossa saksalaisen kansalliskiihkon ihailu. Lukkarinrakkaus mustaa ”vaterland”-paatosta kohtaan oli taas herännyt.
”Kun ei olisi niitä munia! Hiivatin munat! Kompastuvatko jalot tunteemme muniin! Kieltämättä on vaikeasti selitettävissä se, että kun kansamme hellästi jo pitkään on maksanut osan saksalaisten syömien munien hinnasta, nämä tylysti lisäävät munatullia ja tekevät viennin hyvin vaikeaksi. Se loukkaa meidän tunteitamme. Mutta ehkäpä aletaan selittää ”isänmaalliseksi” vientimaksujen korottamista ja suorastaan munien lahjoittamista Hitler&kumppaneille!” (Nimim. Pekka Tulenkantajat 11/1933 eli Katri Vala.)
Kun isänmaan etu sitä vaatii, ollaan valmiita mihin tahansa. Vai ollaanko?
Kun isänmaa jotain tarvitsee ja tahtoo, se otetaan. Ihan riippumatta siitä, millaiset ihmisoikeudet sattuvat kumppanimaassa vallitsemaan. Mielellämme me keskustelemme menneitten aikojen vääryyksistä, mutta suljemme silmämme niiltä, jotka tässä ajassa huutaen vaativat korjaamista. Katsokaa vaikka maailman nälkään ja köyhyyteen!
Usein ja melkein aina isänmaallisuus on liitetty sotaan ja maahan valuneen veren hurmeeseen. Kuin myös siihen, ”kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan isät katsovat poikiaan”. Isänmaa on hautausmaa. Se on silmänkantamaton rivistö ristejä, paasia ja itkeviä patsaita.
Mutta eikö paljon uskottavampaa isänmaallisuutta olisi rauhantyö? Että tätä isänmaata, jota myös edelleen Suomeksi kutsutaan, kehitettäisiin ja tehtäisiin paremmaksi asustaa meille kaikille. Itsenäisyyttähän meillä ei enää ole. Se on annettu Brysselin eliitille.
Isänmaallisuutta ei suinkaan ole se, että kaunistelemme oman maamme asioita ja salaamme sen puutteet. Rehellinen rakkaus isänmaahan paljastaa epäkohdat ja etsii niihin parannusta, jotta ne eivät ikuisesti jatkuisi.
Näin ei kuitenkaan tapahdu. Mieluummin jatketaan asevarustelua kuin käytetään siihen uppoava varallisuus köyhyyden poistamiseen. Mieluummin lähetetään suomalaisia Afganistaniin sotimaan kuin huolehditaan siitä, että koululaiset saavat välipalansa.
Sotien valmistelussa on aina käytetty räjähdysvoimana isänmaallisuutta. Siihen on vedottu, kun isänmaan puolustamiseen on pakotettu lähtemään nekin, joilla ei omaa isänmaata ole sen enempää kuin on multaa kynsien alla.
Nytkin on oltu jo kovasti huolissaan suomalaisten miesten puolustustahdosta, kun entistä useammat valitsevat aseellisen palvelun asemesta siviilipalvelun. Minun isänmaallisuudelleni ei ole mitään merkitystä sillä, kuinka moni nuori mies on valmis laittamaan henkensä uhriksi Björn Wahlroosin sokerijuurikasviljelmien puolesta.
Mutta missä on minun isänmaani? Se on Hyvinkään Puolimatkan hautausmaalla oleva sijani kokoinen tontti. Tietysti isänmaani on myös mielentila. Olen aina viihtynyt metsässä, sen maagisessa, tuoksuvassa hiljaisuudessa. Siksi voin sanoa, että metsä on minun isänmaani. Siellä minä olen rikas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti