Kaikkihan me tiedämme Belgian kuninkaan Leopold II:n, joka perusti Kongoon vapaakauppa-alueen, joka toimi vuosina 1877-1908. ”Tuona julmuuden ja häikäilemättömyyden aikana Kongossa vaikutti lukemattomien belgialaisten ja brittien lisäksi melkoinen joukko pohjoismaalaisia: jokilaivojen kapteeneita ja konemestareita, lähetyssaarnaajia, metsästäjiä, suomalaisen C.T. Erikssonin kaltaisia seikkailijoita.” Näin kirjoittaa tutkiva toimittaja Hanna Nikkanen kirjassaan Viaton imperiumi.C.T. Eriksson oli yksi niistä tutkimusmatkailijoista, joka loi omaisuuden Kongossa.
Kirjassaan Seikkailujen Afrikka hän kertoo omista tutkimusmenetelmistään: ”Menettelytapa oli kyllä yksinkertainen – mistään etsinnästä sanan ammattimerkityksessä ei voinut olla puhettakaan. Me vain kyselimme alkuasukkailta, tiesivätkö he mitään paikkaa, jossa oli makubaa (kuparia) tai jossa sitä saattoi epäillä olevan. Korvaukseksi tiedonannostaan neekeri sai muutaman metrin pumpulikangasta tai halvan huovan, ja juttu oli sillä selvä.”
Kuningas Leopoldin aikainen vapaavaltio hävitti orjuudessa, vainoissa ja nälässä puolet maan asukkaista. Joukkomurhat olivat tavallisia, miehet pakotettiin työhön ottamalla vaimot ja lapset panttivangeiksi, naisia raiskattiin ja niskuroijilta katkaistiin kädet. Ihmiset joutuivat tekemään töitä raskaissa kahleissa. Julkisuudessa Leopold esiintyi suurena hyväntekijänä ja kertoi jopa vaihtaneensa kahleet kevyempiin alumiinisiin. Leopoldin mielipide oli, että kaikki rikkaus ja vauraus, joka maasta kuljetettiin pois, jonakin päivänä jotenkin tihkuisi sinne takaisin.
Seuraavaksi tunnetuin kongolainen on ehkä maata vuosina 1965-1997 hallinnut Ranskan, Belgian ja Yhdysvaltojen tukema antikommunisti Mobutu Sese Seko, jota kutsuttiin ”Käveleväksi pankkiholviksi Leopardihatussa”. Hänen valtakaudellaan syntyi hallintomuoto kleptokratia, varkaiden talous. Vuonna 1982 saksalainen Erwin Blumentahl varoitti Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää: ”Ei ole minkäänlaista toivoa näkyvissä, että Zairen (silloinen Kongo) lukuisat velkojat saisivat rahansa takaisin. Mobutu ja hänen hallituksensa eivät näytä piittaavan lainkaan lainojen ja julkisen velan takaisinmaksusta. Sen tiellä on ollut, ja on edelleen, yksi ainoa este: vallanpitäjien korruptio.”
”Kongon tapaus on hyvä esimerkki velkahelpotuskampanjoiden perusargumentista: diktaattori ottaa vastuuttomasti lainaa löyhäkukkaroisilta rahoituslaitoksilta ja jättää kansalleen musertavan velkataakan. Taakka sitoo maan entistä vankemmin kahlein kiinni köyhyyteen, tuotantoa tai palvelurakennetta ei ole vara kehittää, kun lainanlyhennykset ja korot näivettävät budjetin. Käteispulan koetellessa ja infrastuktuurin rapistuessa luonnonvarat on myytävä ulos jalostamattomina. Voiton käärivät halpojen raaka-aineita ostavat ulkomaiset yritykset ja usein myös lainanantajat, joille virtaa vuodesta toiseen korkotuloja”, kirjoittaa Hanna Nikkanen. Kongo ei velkahelpotuksia ole saanut ennen kuin vuonna 2010 heinäkuussa, kun IMF ja Maailmanpankki ilmoittivat vihdoin hyväksyvänsä 9,5 miljardin euron velkahelpotusohjelman Kongolle.
Kun erilaiset yhtiöjärjestelyt maassa ovat murroksessa monet työläiset päätyvät niin sanotuiksi artesaanikaivajiksi, jotka työskentelevät kokonaan omalla vastuullaan ilmantyönantajaa, työturvallisuusvalvontaa ja eläkkeitä. Kaivostyön vaihtoehtona ei juuri muuta ole kuin lähtö palkka-armeijaan tai muille hämärämarkkinoille.
Tällä hetkellä esimerkiksi Katangan kaivoksissa työskentelee 100 000 – 14 000 artesaanikaivajaa joista 50 000 on lapsia.
Myös Suomi saa osansa Kongon kaivosten rikkaudesta. ”Kokkolan kobolttitehdas kehrää tosissaan rahaa”, kirjoitti Tekniikka & Talous –lehden otsikko vuonna 2004. Jutun mukaan OMG Kokkola Chemicals OY:n tuotantolaitos on yksi Suomen kannattavimmista yrityksistä. Myös se käyttää vanhaa hyväksi koettua metodia: ostaa halvalla ja myy kalliilla.
Vuonna 2008 Suomi toi Kongosta yli 220 miljoonan euron arvosta kobolttia sisältävä malmia ja kaivoskuonaa. Tämän ainoan metallin perusteella Suomi on jo vuosia ollut Kongon tärkein kauppakumppani.
Lähes ryöstöä muistuttavien alhaisten hintojen lisäksi kauppaan liittyy toinenkin ongelma. Ulkomaiset yritykset eivät juuri lainkaan maksa veroja Kongoon. Tämä saa aikaan sen, että julkiset palvelut ja turvaverkot eivät pääse kehittymään ja se taas lisää työntekijöiden riippuvuutta työnantajistaan ja sosiaalisektorin riippuvuutta ulkomaisesta avusta. Kongon koko valtavan kaivossektori tuottaa edelleenkin yhteiseen kirstuun vuosittain vain 30 miljoonaa euroa.
”Veronmaksu onkin keskeinen yrityseettinen kysymys. Verohelpotusten kiristäminen hallituksilta ja tuottojen keinotekoinen siirtäminen veroparatiiseihin on yksi kehitysmaissa toimivien monikansallisten yritysten synneistä”, sanoo Hanna Nikkanen.
Ehkä juuri tällaisia seikkoja kannattaisi ajatella, kun seuraavan kerran otetaan rajusti kantaa kehitysapuun.
(Lähde: Hanna Nikkanen, Viaton imperiumi, Suomen Rauhanpuolustajat, Like 2010)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti