Jostain syystä tämä Leo Tolstoin vuonna 1899 kirjoittama kuvaus ministereistä tuntuu tänä päivänä erittäin ajankohtaiselta:
”Kreivi Ivan Mihailovitš oli virasta eronnut ministeri ja ankarien vakaumuksien mies. Kreivi Ivan Mihailovitšin vakaumukset olivat nuoruudesta lähtien olleet siinä, että niin kuin lintu luonnostaan syö matosia, on höyhenien ja untuvien peittämä ja lentelee ilmassa, niin oli hänellekin luontaista syödä kalliiden kokkien valmistamia kalliita ruokia, pukeutua mitä mukavimpiin ja kalleimpiin pukuihin, ajella kaikkein komeimmilla ja nopeimmilla juoksijoilla, ja tämän kaiken piti olla hänelle joka hetki tarjona ja valmiina. Sitä paitsi kreivi Ivan Mihailovitš oli vakuuttunut, että mitä enemmän hänellä oli kaikenmoisia rahatuloja kruunulta, mitä enemmän hän sai rintamerkkejä ja jalokivikoristeita asianomaisine nimikirjoituksineen ja mitä useammin hän joutui tapaamaan ja puhuttelemaan korkea-arvoisia miehiä sekä naisia, sitä parempi. Kaikki muu oli näiden perusvaatimusten rinnalla kreivi Ivan Mihailovitšin mielestä arvotonta ja vähäpätöistä. Kaikki muu saattoi olla joko näin tai ihan päinvastoin. Näiden periaatteiden mukaan oli kreivi Ivan Mihailovitš elänyt ja vaikuttanut Pietarissa neljäkymmentä vuotta ja neljänkymmenen vuoden kuluttua saavuttanut ministerin aseman.
Kreivi Ivan Mihailovitšin pääominaisuudet, joiden vaikutuksesta hän oli tämän aseman saavuttanut, olivat siinä, että hän ensiksikin kykeni ottamaan selon kirjelmien ja asetusten sisällöstä ja kyhäämään kokoon, joskaan ei sujuvia, niin kuitenkin ymmärrettäviä asiapapereita ja välttämään oikeinkirjoitusvirheitä; toiseksi siinä, että hän ulkonaisesti kykeni erinomaisesti edustamaan asemaansa ja itseänsä ja tarvittaessa esiintymään ei ainoastaan ylpeänä vaan myöskin luoksepääsemättömänä ja ylevänmahtavana, ja samoin tarvittaessa osoittamaan mukautuvaisuutta aina intohimoon ja halpamaisuuteen asti; kolmanneksi siinä, ettei hänellä ollut minkäänlaisia yleisiä periaatteita tai sääntöjä, ei siveellisiä eikä yleisvaltakunnallisia, ja että hän sen vuoksi saattoi olla tarvittaessa yhtä mieltä kaikkien kanssa ja samoin myöskin tarvittaessa olla kaikkien kanssa eri mieltä. Näin menetellessään hän pyrki vain pysymään ylimalkaan johdonmukaisena ja välttämään ilmeistä ristiriitaa oman itsensä kanssa. Muuten hänestä oli vallan samantekevää, oliko hänen menettelynsä itsessään siveellisesti oikea vai väärä, oliko sen seurauksena suuri onni vaiko suurin onnettomuus Venäjän valtakunnalle ja koko maailmalle.
Hänen tullessaan ministeriksi kaikki ne henkilöt, jotka olivat hänestä riippuvia – ja niitä oli sangen paljon – vieläpä syrjäisetkin samoin kuin hän itsekin olivat vakuuttuneita siitä, että hän oli hyvinkin viisas valtakunnallinen henkilö. Mutta kun oli kulunut joitakuita aikoja, eikä hän ollut saanut mitään aikaan, ei millään erikoisella tavalla osoittanut kuntoansa, ja kun olemassaolon taistelun lakien mukaan toiset aivan samanlaiset ihmiset, jotka olivat oppineet kirjoittamaan ja ymmärtämään asiakirjoja, kykenivät edustamaan itseänsä ja asemaansa ja olivat yhtä periaatteettomia virkamiehiä kuin hänkin, olivat tunkeneet hänet syrjään, ja hänen oli pakko erota virastaan, niin kaikille selvisi, ettei hän ollutkaan mikään erikoisen viisas mies, vaan päinvastoin kutakuinkin rajoittunut, puolinaisesti sivistynyt, vaikka hyvin itseensä luottava ihminen, jonka mielipiteet töin tuskin kohosivat edes vanhoillisten lehtien johtavien kirjoitusten tasalle. Kävi ilmi, ettei hänessä ollut mitään, mikä olisi erottanut hänet muista puolinaisesti sivistyneistä, itsetietoisista virkamiehistä, jotka olivat tunkeneet hänet syrjään, ja hän itsekin ymmärsi, mutta se ei vähimmässäkään määrässä horjuttanut hänen vakaumustaan, että hänen tuli joka vuosi saada suuret määrät valtion varoja ja uusia koristuksia hänen juhlapukuunsa.”
(Leo Tolstoi, Ylösnousemus, Suom. Juho Tervonen, WSOY 1958)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti