Valtakunnassa käy senpäiväinen pyykkääminen. Pulveria kuluu ja tahranpoistoainetta. Mustasta yritetään tehdä valkoista ja pyykkiin jonkun vanhasta sukasta liuennut punaväri yritetään saada tarttumaan koko satsiin.
Musta voi tietysti olla minkä väristä tahansa, mutta yleensä mustaa lisäämällä syntyy ruskeaa – paskanruskeaa.
Jokainen kuvittelee määrittelevänsä oman värinsä itse ja sellainen totuuteen tarvittava seikka kuin objektiivinen todellisuus tuntuu kaikkoavan entistä kauemmaksi. Raatajat raatavat kuin antiikin Kreikassa ja puhujat puhuvat niin kuin ensimmäisen vuoden teatterikoululaiset. Sylki lentää.
Tässä tuoksinassa unohtuu, että maailma on edelleen jakautunut toisilleen antagonistisiin luokkiin. Sen mukaan määräytyy myös poliittinen väri. Mutta tietysti, jos omia kannattajiaan joutuu häpeämään, niin se onkin pahempi juttu. Ei se häpeä kuitenkaan sillä mene, että yrittää määritellä itsensä uudestaan.
Luen parhaillaan Hannu Salaman Ottopoikaa ja siitä löytyy varsin ajankohtainen sitaatti:
”Antakaa lasten tulla minun tyköni, kuuluu pimeimmästä nurkasta opettavainen bassoääni josta heti tunnistaa kärryiltä kauan sitten pudonneen mutta jatkuvasti esillä olevan ja kaiken tietävän, joka kylästä löytyvän kansalaisen, jolle hartioitten, nyrkkien tai muitten miehisten ominaisuuksien takia, pelosta tai ihan pelkästä hienotunteisuudesta ei kukaan ole vieläkin sanonut että pidä sinä hiton pölvästi edes yhden kerran se pääsi kiinni. Sille miehelle ei Stalinkaan mahtanut mitään koska se aina ja kaikissa asioissa kannatti häntä.”
(Lähde: Hannu Salama, Ottopoika, Otava 1991)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti