Uskonto on haudanvakava asia. Ateismi on uskonto siinä missä muutkin uskonnot. Todistellaan sellaista, mitä ei voi todistaa ja kuitenkin todistetaan.
Vuosikymmeniä sitten käytiin ankaraa polemiikkia siitä, että politiikkaa ei saa sotkea viihteeseen, kulttuuriin eikä vallankaan urheiluun. Silloin, kuten yhä, politiikaksi tunnistettiin vain vasemmistolaisuus selvähän tämä. Oikeistolaisuus oli niin jokapäiväistä kauraa, että sitä ei politiikaksi edes mielletty.
Urheilu taas on politiikkaa parhaimmillaan, juuri sitä itseään: sirkushuveja ja kansainvälisen olympiakomitean juonitteluja.
Nyt puhutaan siitä, saako uskontoa sekoittaa politiikkaan. Pitääkö vai eikö pidä. Minusta on varsin kummallista, että islamtaustainen kepulaispoliitikko ilmoittaa, että ei halua puhua uskonnostaan, koska on saanut tarpeekseen altavastaajana olemisesta.
Minua tämä ei vakuuta. Jos uskovaisella ihmisellä on takanaan paksu kirja kaikenlaisia moraalisääntöjä ja elämänohjeita, niin pidän täysin käsittämättömänä, ettei se vaikuttaisi hänen politiikkaansa.
Kaikki tietävät, miten valtavan rikkautensa turvin Vatikaani ohjailee politiikkaa aina pohjolan perillä asti. Kirkko ja valtio ovat naimisissa muuallakin kuin Suomessa.
Jirikeroslaiset ovat jo muutamana päivänä pohtineet blogeissan tappaisiko ihminen enemmän toisia ihmisiä, jos katekismuksesta puuttuisi käsky: Älä tapa. Hyvä kysymys. Tämäkö pahoja pidättelee?
Eilen illalla tv:ssä nuoret hellarit miettivät, onko heillä oikeutta nauraa omalle uskonnolleen. Saako siitä olla puhumatta vai pitääkö koko ajan julistaa kuin jokin evankeljumitykki?
Näitä asioita miettiessä alkaa kaikki muu tulla selväksi, mutta aiheen alle vastaamatta jää kysymys: Mitä on politiikka? Joskus sitä on pidetty yhteisten asioiden hoitamisena. Nykyisin siinä tuntuu olevan päällimmäisenä ihmisiltä veroina kerättyjen rahojen jakaminen periaatteella mulle ja mun kaverille.
Ja kun pitkään on ollut vallalla myytti, ettei politiikkaa saa sotkea politiikkaan, niin eipä ihme, etteivät ihmiset enää erota edes vasenta oikeasta.
Vuosikymmeniä sitten käytiin ankaraa polemiikkia siitä, että politiikkaa ei saa sotkea viihteeseen, kulttuuriin eikä vallankaan urheiluun. Silloin, kuten yhä, politiikaksi tunnistettiin vain vasemmistolaisuus selvähän tämä. Oikeistolaisuus oli niin jokapäiväistä kauraa, että sitä ei politiikaksi edes mielletty.
Urheilu taas on politiikkaa parhaimmillaan, juuri sitä itseään: sirkushuveja ja kansainvälisen olympiakomitean juonitteluja.
Nyt puhutaan siitä, saako uskontoa sekoittaa politiikkaan. Pitääkö vai eikö pidä. Minusta on varsin kummallista, että islamtaustainen kepulaispoliitikko ilmoittaa, että ei halua puhua uskonnostaan, koska on saanut tarpeekseen altavastaajana olemisesta.
Minua tämä ei vakuuta. Jos uskovaisella ihmisellä on takanaan paksu kirja kaikenlaisia moraalisääntöjä ja elämänohjeita, niin pidän täysin käsittämättömänä, ettei se vaikuttaisi hänen politiikkaansa.
Kaikki tietävät, miten valtavan rikkautensa turvin Vatikaani ohjailee politiikkaa aina pohjolan perillä asti. Kirkko ja valtio ovat naimisissa muuallakin kuin Suomessa.
Jirikeroslaiset ovat jo muutamana päivänä pohtineet blogeissan tappaisiko ihminen enemmän toisia ihmisiä, jos katekismuksesta puuttuisi käsky: Älä tapa. Hyvä kysymys. Tämäkö pahoja pidättelee?
Eilen illalla tv:ssä nuoret hellarit miettivät, onko heillä oikeutta nauraa omalle uskonnolleen. Saako siitä olla puhumatta vai pitääkö koko ajan julistaa kuin jokin evankeljumitykki?
Näitä asioita miettiessä alkaa kaikki muu tulla selväksi, mutta aiheen alle vastaamatta jää kysymys: Mitä on politiikka? Joskus sitä on pidetty yhteisten asioiden hoitamisena. Nykyisin siinä tuntuu olevan päällimmäisenä ihmisiltä veroina kerättyjen rahojen jakaminen periaatteella mulle ja mun kaverille.
Ja kun pitkään on ollut vallalla myytti, ettei politiikkaa saa sotkea politiikkaan, niin eipä ihme, etteivät ihmiset enää erota edes vasenta oikeasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti