Tätä iskulausetta toistettiin maailmalla, kun Chilessä tapahtui vallankaappaus 11.9.1973. Silloin maan demokraattisen kehityksen katkaisi amerikkalaisten hyökkäys: valtaan nostettiin nukkehallitus ja kenraali August Pinochet tunnetuin seurauksin: presidentti Salvador Allende murhattiin, ihmisiä surmattiin, heitä katosi ja heitä lähti pakolaisiksi ympäri maailman. Suomeenkin heitä tuli.
Nyt Chilen kaivosmiesten pelastumista on seurattu ympäri maailman ja tilaisuutta on käytetty hyväksi kertomalla, että pelastusoperaatiot ovat parantaneet vanhoja haavoja. Jo silloin, kun yhtään kaivosmiestä ei vielä nostettu maan pinnalle ylen toimittaja Auli Leskinen raportoi, että nyt sotilasjuntan teot unohtuvat ja kansa yhtenäistyy. Chilen oikeistohallitus käyttää tilaisuutta kasvojen pesuun.
Mutta mitä tapahtuukaan. Tuskin ovat miehet maan pinnalla, kun jo alkavat tutkinnat kaivoksien työturvallisuudesta. Kaivoksen omistaja huutaa apuun valtiota ja syyttää virkamiehiä turvallisuusvalvonnan puutteista.
Vallanpitäjillä on aina ollut suuri tarve, saada yhteiskunta suopeaksi sen toimenpiteille. Sodat syttyvät, koska vallanpitäjät hakevat niistä omaa etuaan. Taisteluissa heitä ei nähdä. Rintamilla aseet kädessä kaatuvat ne, jotka eivät sodista mitään hyödy. Suomessakin puhuttiin talvisodan ihmeestä ja sen eheyttävästä vaikutuksesta. Sotaa käytettiin siis myös sisäpoliittiseen propagandaan.
Siitä huolimatta kansa on yhä alistettu ja pantu palvelemaan vallanpitäjiä. Alamaisilta odotetaan pitkämielisyyttä ja anteeksiantoa, vaikka hallitseva luokka ajattelee vain voittojensa maksimoimista.
Alamaisilta odotetaan isänmaallisuutta yli kaiken, jopa henkensä uhraten, vaikka pääomalla ei ole isänmaata laisinkaan. Pääomaa menee sinne, missä on halvin työvoima ja missä se kykenee maksimoimaan voittonsa jokaisen kvartaalina.
Talvisodan uskottiin parantavan myös kansalaissodan haavat, mutta näin ei ole tapahtunut. Juuri hiljakkoin ilmestyi kirja, jossa kerrotaan tapahtumista Sammatissa. Minun vaarini, Vihtori Lindell, teloitettiin siellä. Häntä oli kiinni otettaessa haavoitettu päähän ja reisiin, mutta tästä huolimatta hänet talutettiin kotipihalleen kolmen pienen lapsen ja vaimon eteen verissä päin. Yksi saattajista sanoi: ”Katto nyt Iitu Vihtoriis. Nyt sää näät sen viimesen kerran.” Vaarini ainoa rikos oli ollut kuuluminen työväenyhdistykseen.
Sammatissa keskitysleiri oli Myllykylän Ylitalossa ja juuri ilmestyneen kirjan mukaan vaariani hoidettiin siellä, ennen kuin vangit marssitettiin maantietä yli kymmenen kilometrin matka teloituspakalle Nummelle, missä vasta miehet ammuttiin ja sotkettiin turvesuohon. Yksi vangeista oli haudattu elävänä Ylitalon hiekkakuoppaan. Omaisten pyynnöistä huolimatta vainajia ei annettu siirtää kirkkomaalle, vaan heidät haudattiin metsäkummulle Tavolaan. Silti Sammatin kirkkomaallekin jäi vielä haudattavaksi pitkä rivi. Sammatissa väkilukuun verrattuna tapettiin valkoisessa terrorissa ihmisiä enemmän kuin lähes koko muussa Suomessa.
Millaista sitten oli tuo annettu hoito. Ylitalossa piikana ollut nainen kutsui minut kerran luokseen ja kertoi kuinka vankeja pidettiin Ylitalon navetassa, mistä yksi onnistui karkaamaan paskaluukusta. Aina välillä vangit tuotiin tupaan, missä kiinniottajat kiduttivat, hakkasivat, pilkkasivat ja sylkivät vankien päälle. Heitä uhkailtiin ja pidettiin vailla ruokaa ja juomaa.
Ja mikä pahinta: He tiesivät, että heidät tullaan tappamaan.
Lisää aiheesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti